1238882385_img-d41d8cd98f00b204e9800998eMaaliskuun 8. päivä tulee viisi kuukautta siitä, kun olen ollut pussinperäläisten vankina. Pikkuhiljaa olen toipunut maahanmuuton järkytyksestä, kuten kieli- ja kulttuurishokista. Samalla olen tehnyt havaintoja kaappareistani ja todennut, että on mahdollista löytää heistä heikkoja kohtia, kunhan paneutuu asiaan.

Olen kokeillut mm. erilaisia lähestymistapoja, kuten lattioille kakkaamista ja pissaamista, talutushihnan päässä haahuilemista ja yläkerran portaiden päässä huutamista. Seuraamukset ovat olleet kauheita.

Otetaan esimerkiksi tämä pissailu. Minua vietiin kyllä ulos parin kolmen tunnin välein, mutta minua suututti, kun se ei tapahtunut juuri silloin, kun minä halusin. Eläinrääkkäys alkoi siitä, että minun pissaani ensin varastettiin ja vietiin joihinkin kokeisiin. Mutta se ei muuttanut kaappareiden käyttäytymistä, päinvastoin. Kun satuin taas lähes epähuomiossa lorauttamaan lattialle, sain housut jalkaani: sellaiset oranssit, joissa on sinisiä kaloja - ilmeisesti pikkulasten uimahousut. Voitteko kuvitella! Uimahousujen sisälle oli laitettu palanen naisten inkontinenssisuojaa ja siihen kun sitten pissasin, tuntui tavattoman epämiellyttävältä. Kolme kertaa testasin. Aina ne ottivat housut pois, suihkuttivat pyllyni ja palauttivat kuivat housut jalkaani joksikin aikaa. Kolmannen kerran jälkeen, kolmannella viikolla luovutin. Se oli aivan liian nöyryyttävää.
Nyt olen pissanut vain pari kertaa huomion saamiseksi. Siitä ei tullut mitään seuraamuksia. Sanoivat vain, että se on aika odotettavaa, kun taloon tulee 4 vierasta koiraa, ja yksi - se kaikkein pienin - mekastaa suoraan korvaan. Olin kuulemma silkasta hermostumisesta jättänyt rauhoittavan signaalin haisteltavaksi. Ja katin kontit, ovat lukeneet sitä yhtä kirjaa kuin piru raamattua.

Entäs sitten portaiden yläpäässä huutaminen. Rangaistuksena oli - täysi hiljaisuus. Siellä ne vain alakerran keittiössä ruokkivat rouva Pumpulia joillakin herkuilla. Kyllä minä sen tiedän. Ja minä jouduin huutamaan aivan yksikseni yläkerrassa! Kun lopetin närkästyneenä, ne tulivat ja toivat jonkun pikkupikkuruisen namipalan. Ikään kuin se olisi mitenkään riittänyt anteeksipyynnöksi.

Sitten vielä se talutushihnassa oleminen. Olen kulkaa Virossa tottunut siihen, että minuun luotetaan. Ei ole tarvinnut kiikkua minkään hihnan jatkona, vaan olen saanut mennä niin kuin haluan. Mutta ei täällä. No minä ajattelin, että katsotaan kumpi luovuttaa, minä vain ne. Tein muutaman kamikazepyörähdyksen pyörätiellä ja sain aikaan hauskoja reaktioita. Kun olin vaihtanut tienlaidalta toiselle erinomaisen täydellisellä siksakkuviolla jonkin viikon ajan, päätin, että taidan sittenkin lopettaa. He nimittäin keksivät, että jos remmini pitää melko pitkänä, voin kulkea oikein nätisti, mutta vierellä kävelijäksi minusta ei ole. Heitä voi siis opettaa jonkin verran.

Ruuan suhteen olen menettänyt toivoni. Ne ovat päättäneet, että minä olen lihonut liikaa (minäkö, nälässä pidetty?!). Katsoisi vain tämä naaraspuolinen kaappari itseään. Varmaan kiduttaa juuri siksi minuakin, kun itse laskee niitä pisteitä. Niitä se taitaa minullekin syöttää, kun ruokakupin pohjalla on vain muutama murunen. Yhtenä iltana ajattelin vähäisen ateriani jälkeen osoittaa niille, miten epätoivoinen olen, ja menin roskaämpärille. Niillä on vanhanaikainen peltiämpäri, jossa roskapussi on. Kurotin tutkimaan roskia ja ilahduin sieltä kohoavasta tuoksusta niin, että heilutin sille häntääni - ja hupsista! Yhtäkkiä seisoin ämpärissä käsilläni, takajalat ilmassa, hännäntöpö edelleen heiluen. Mikä hurmaava odööri! Olin kiukkuinen, kun ne kiskoivat minut pois ja suupieleeni jäi vain vihreän salaatin riekale. Sittemmin en ole mennyt ämpärille. Tai siis olen, mutta ne ovat katsoneet minuun jotenkin vinosti, joten olen poistunut.

Rouva Pumpulin kanssa tulen kyllä toimeen. Me nukumme vierekkäin ja rouva P. on alkanut jopa nojata minuun. Hänestä ei ole kyllä minulle lämmikettä, sillä hän painaa kolme kertaa vähemmän kuin minä. Miksi ihmeessä minua kutsutaan KÄÄPIÖvillakoiraksi, mutta häntä vain maltankoiraksi;  miksei häntä esimerkiksi maltanminikoiraksi?

1235505838_Dana_ja_Tilda_022009.jpg

Viimeaikoina minulla on ollut huolta. Minua on ruvennut kiinnostamaan naapurin Topi, se pikkuinen räkänokkamäyris, joka aina istuu tielle ennen kuin edes kunnolla pääsen nuuskimaan hänen alapuoltaan.  Olo on jotenkin kumma ja tekisi mieli vain istua kaihoamassa, minkä teenkin aika usein. Väittävät, että kökötän sohvannurkassa kuin korppikotka ja pohdiskelen peppuani… (huokaus).
Pitkälliseksi tuntuu tämä viiden kuukauden kakku muodostuvan - taitaa tulla elinkautinen.