Voi voi, olisin kovin mielissäni, jos voisin kertoa joitakin hyviä asioita täältä sivistyksen takamailta, mutta en voi, en kertakaikkiaan.

Ensinnäkin, kun nyt on ollut puhetta massunympäryksestäni, ruokahalustani yms. ihan julkisestikin, niin sen takia sitten lopulta jouduin ongelmiin. Tai oikeastaan juomahaluni takia. Olen nimittäin litkinyt vettä lähes litran päivittäin. Pari viikkoa sitten menimme sellaiseen rakennukseen, jossa oli muitakin eläimiä ja ajattelin ensin, että no jo, nyt ovat ymmärtäneet tuoda minut ravintolaan, kun koiranraksut tuoksuivat nenääni! Mutta vaikka heiluttelin häntääni toiveikkaana, mitään ei tapahtunut - paitsi, että yhtäkkiä löysin itseni korkealta pöydältä ja joku tuntematon henkilö tökki neulaa koipeeni. Huijasivat minua siis perusteellisesti. Eikä siinä kaikki, jättivät minut sinne ja jalastani valutettiin verta uudemmankin kerran. Olisikohan sittenkin ollut kysymyksessä ravintola, joka toimitti asiakkailleen pienten koiraraukkojen sydänverta?

Emäntä ja isäntä näyttivät muutaman päivän vakavilta ja sitten he alkoivat puhua jostakin Cushingin taudista. Alkoivat syöttää minulle lääkettä, joka on tehnyt minut hieman uneliaaksi ja ruokahaluttomaksi (Hah, sellaista lääkettä ei olekaan, sanoi emäntä, tuo tietämätön luontokappale!). Toisaalta, kun päivät kuluivat, tuntui kuin kuuloni olisi parantunut ja näkönikin hieman. En ole varma, onko se hyvä asia.

"Kaikkea ei ole tarpeen kuulla!" Olen tässä samaa mieltä kuin emännän ystävätär, joka on ihmiseksi melko viisas. Olen joutunut kuuntelemaan loputtomasti Penni-herran lelujen vingutusta ja hänen omaa piipitystään. Jos näet herra ei saa lelusta lähtemään tarpeeksi ääntä, hän makaa lelun vieressä, tuijottaa sitä - ja vinkuu kannustavasti. Neropatille on muutoinkin pitänyt opettaa, miten leluista lähtee ääni. Niinpä emäntä paineli niitä sormellaan, jotta Penni ymmärtäisi, miten tulee toimia. Jonkin aikaa tyyppi paineli muovisia ja karvaisia kavereitaan nenällään - ja kaikkea muutakin - mm. rullalle käännettyjä sukkia pyykkikorissa - ennen kuin ymmärsi, että hampailla voisi pärjätä paremmin - ja ettei ihan kaikesta pyöreähköstä lähde kiljaisuja.

Korkeista äänistä tuli mieleeni, että eräänä päivänä Penni-herra vietiin kotoa ja tuotiin sitten takaisin aivan nuutuneena. Hän vain lojui emännän kainalossa peittojen alla ja päästeli ääniä. Illalla hänelle puettiin päälle se samainen punainen lasten body, joka minullakin oli muutama kuukausi sitten. Pelkään pahoin, että hänelle oli tehty kuten minullekin. Penni nimittäin pystyi pari päivää kulkemaan vain muutaman kymmenen senttiä kerrallaan, kunnes istuutui ja kurkisti takajalkojensa väliin.

Mikä ihme näitä pussinperäläisiä vaivaa? Jos ne saisivat päättää, maailmaan ei näköjään syntyisi yhtään suloista koiranpentua. Hirviöt! Minulle ne vakuuttelivat, että leikkauksen takia vältyn vanhana (vanhana, olen vain n. 12-vuotias!) naaraana kohtutulehduksilta ja nisäkasvaimilta. Ja olen kuullut heidän puhuvan Pennistä, että ehkä hän nyt hieman rauhoittuu ja lakkaa huutamasta kaikille ulkoillessa. Minusta on ollut oikein miellyttävää, että hän on pitänyt puoliamme: ei sitä koskaan tiedä, miten vaarallisia naapurin rollaattoria työntävä setä ja tien päässä asuva, pyörätuolilla liikkuva täti loppujen lopuksi ovat!