1238882385_img-d41d8cd98f00b204e9800998eOlen entistä enemmän vakuuttunut siitä, että ihmiset kuvittelevat, että koira on heidän lapsensa. Nimenomaan me pienet koirat joudumme kärsimään siitä. Tässä muutama todistusvoimainen kokemus kääpiövillakoiraparalta, joka jo lähes puoli vuotta on tehnyt empiirisiä havaintoja ihmisyksilöistä. Näistä,  jotka kutsuvat itseään emännäkseni ja isännäkseni (tai oikeammin ”äiskäksi” ja ”iskäksi”, yök!).

Tämä nimittely on yksi asia, johon tulisi puuttua. Meitä rouva Pumpulin kanssa kutsutaan harvasepäivä ties millä ”hellittelynimillä” - onneton uhri tuskin enää tunnistaa itseään niiden joukosta.
Rouva Pumpuli (oikealta nimeltään Dana) on Dansel, Danselmi Panda, Nappula, Mamman Muffins, Nirppis (tällä viitataan hänen hieman ylöspäin kääntyvään nenäänsä ja luultavasti myös hänen luonteeseensa) jne. jne.
Minua puolestani kutsutaan nimillä Pumpan, Pumpen Yllehund, Mummel, Susihilkkanen, Tildis, Suippis (tällä viitataan MINUN nenääni), Muumis (tällä viitataan taasen häntääni, jonka muodosta vastaa kyllä emäntä itse) jne.
Tämä nimittely pitäisi lailla kieltää ja eläintä kutsua vain arvolleen sopivalla nimellä, jonka senkin eläimen tulisi saada valita itse. Minähän mm. kutsun ystävätärtäni nimellä rouva Pumpuli, hän haluaisi lisätä siihen etuliitteen af, siis madame af Bomull. Mitä ”Tildaan” tulee, sehän on lyhenne nimestä Mathilda. Luojan kiitos, eivät ole keksineet kutsua minua nimellä Hilda, kun Justiinankin ovat keksineet. Esikuvani lienee filantrooppi Mathilda Augusta Wrede - hänkin nimittäin oli useasti vankilassa.

Kun myöhäissyksy ja talvi alkoivat lähestyä, minulle sovitettiin lähes viikoittain jos jonkinlaista asua: oli viittaa, sadetakkia, haalaria, fleeceasua ym. ym. Kaikki toinen toistaan epämukavampia: yksi kiristi massua, yksi kaulaa, kolmas jalkoja. Punaista, vihreää, mustaa, keltaista, vaalenpunaista! ”Äiskä” ravasi edes takaisin kaupoissa yrittäen löytää sopivaa kokoa persoonalliselle vartalotyypilleni. Taisi siinä mennä euro poikineen.
Rouva Pumpulillakin on garderoobissaan kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Kauhulla odotamme, hankitaanko minullekin sellainen villitys kuin pyjama. Täytyy myöntää, että rouva P. käyttää puuvillaista pyjamaansa vain ulkona keveämpänä alusasuna haalarinsa alla, mutta minusta on järkyttävää, että se on vaalean sininen ja siinä on pieniä valkoisia luukuvioita! Joku sukulainen on tehnyt hänelle kirkkaan keltaisen pipon, jonka korvaosuuksien päässä on punaiset tupsut. Sitä ei ole vielä käytetty ulkona, mutta kun se päivä koittaa, minä ainakin kieltäydyn lähtemästä mukaan. Punaisia tupsuja selitettiin sillä, että kun valkoinen rouva P. tarpoo lumihangessa, tupsut auttavat löytämään hänet kinoksista. Niin kuin hän nyt alentuisi kulkemaan hangessa, kun välttelee pieniä lätäköitäkin.

Kun meitä vaatetetaan, meille kerrotaan, että nyt on niin ja niin kylmä tai sataa vettä, eikä ulos sovi mennä ilman lämpöistä pukeutumista. Minua se ei paljoa kiinnosta, sillä menen ulos reippaasti säällä kuin säällä, kahlaan lumessa ja suoristan lätäköiden kautta. Joskus olen hieman mutainen, ja silloin kuulen, miten mutistaan lasten kurahousuista, saappaista ja sydvestistä, mutta eivät ole sentään hankkineet niitä. Alituisessa pelossa saa elellä.

Viimeisin, ja kenties toistaiseksi kammottavin keksintö on - vauvan body. Niinpä niin, minulle on puettu punainen, valkopilkkuinen body, johon on hännälleni leikattu kolo. Nepparit ovat pyllyni päällä. Laitan tähän kuvani, jotta uskotte.

1238332064_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Tämä vain siksi, että olen ollut sterilaatioleikkauksessa, jossa poistettiin kaikki syvimmin naiselliset osani. Väittivät, että se ehkäisee vanhan koiran ongelmia, kuten märkäkohtua ja nisäkasvaimia. Nisäkasvaimia minulla olikin tosi paljon: siitä syystä poistettiin kaksi alinta nisääni ja yhdestä ylemmästä löydettiin sellaisia myös. Koko vatsani avattiin rintalastaan saakka, ja muka siitä syystä sitten tämä body laitettiin päälleni. Ensin he (siis kiduttajani) koettivat pitää päässäni läpinäkyvää tötteröä, mutta en osannut edes asettua nukkumaan, vaan seisoin paikallani.
Sitten ”äiskä” taas paineli kauppaan ja lastenosastolle pohdiskelemaan, mikä asuratkaisu pitäisi nenäni pois haavasta (luulevat, etten osaa hoitaa sitä oikein!). Hän tuli kotiin kasvot punaisina. Myyjä oli kysellyt lapsen kokoa ja emäntä sanoi, että ehkä se on tämä 86, mutta kun se häntä ei välttämättä mahdu, sitä varten pitää tehdä reikä. Myyjä oli poistunut ja kassallekin oli tullut toinen, rohkeamman oloinen, kamalan ystävällinen ilme naamallaan.

Ihan oikein emännälle, sanon minä, sillä koira ei totisesti ole mikään lapsi!