No niin, meidän aatelinen on sitten ihan myyty. Tuijottelee vain typertynyt ilme naamallaan ja koskettelee hellästi käpälillään. Ei tosin minua, vaikka syytä olisi.

Satuttiin tapaamaan lenkillä naapurin rouva pienen aprikoosinvärisen toy-kääpiö-puudelitytön kanssa. Olivat ostaneet sisarusvillat suomalais-virolaisena tuontina, ja kun pennuista alkoi tulla teinejä, syntyi sanasotaa pienemmistäkin asioista. " Meillä on nyt myynti-ilmoitus toisesta tytöstä, ja olisi todella mukavaa saada se tänne jonnekin lähelle", sanoi vieras rouva haikeasti.

A Vot, ajattelin minä, kun emännän naamalle levisi sellainen ilme. Tästä ei seuraa mitään hyvää. Tuo ilme tietää aina hankaluuksia, epäjärjestystä ja vähintäinkin lieviä onnettomuuksia. "No, me emme ole harkinneet pennun ottamista, pikemminkin muutaman vuoden ikäistä ja löytökoiraakin vielä, mutta meillä on 3-vuotias uros, joka tarvitsisi kaverin...", aloitti emäntä. Nyt sitä mennään, mietin minä. Kohta on koiralapsi kainalossa ennen kuin vuh ehtii sanoa!

Ripustauduin pieneen toivon rahtuseen: ainoa mahdollisuus välttää varhaisteinin saaminen samaan talouteen, on toivoa, että Sir Pencil, rakas sosiopaattimme, inhoaa lapsukaista ihan yhtä paljon kuin kaikkia muitakin koiria; niin vanhoja, isoja, pieniä kuin kapalopentujakin. Haukkuu ne pataluhaksi - kuten tavallista - ja hyvässä lykyssä yrittää näykkäistä, jos tulevat liian lähelle.

Aikansa siinä rouvat vatvoivat. Hihnan päässä olevaa neitokaista ihailtiin ja paapottiin, kehuttiin ja ylistettiin. Sievä tyttöhän se oli, mutta minun mieleeni ihan liian tuttavallinen: pientä kunnioitusta pitää olla vanhempia - huomatkaa, en sanonut "vanhoja" - kohtaan.

Eipä aikaakaan, kun jo raahasivat minua kohti naapureiden taloa tapaamaan tätä toista kuuluisaa sisarusta,; sitä ennennäkemättömän suloista, joka kenties saattaisi päihittää kauneudellaan ja viisaudellaan tämän jo tavatunkin puudelittaren.
Naapurien talon ovesta pompahtikin ulos valkoinen lumipallo, jolla oli hieman aprikoosia korviensa koristeena. Jos en olisi hajusta heti tunnistanut vieraaksi, olisin saattanut hyvinkin luulla tätä hentoa, valkoista olentoa rouva Pumpuliksi. Nuorempihan tämä aivan selvästi oli, eikä tietenkään niin elegantti kuin kokenut madame Pumpuli. Voihan takku, parahdin itsekseni: edesmennyttä rouva Pumpulia kovasti ikävöinyt isäntäkin tulee varmasti lankeamaan tämän pikkusyöjättären lumoihin!

Heti seuraavaksi illaksi sovittiin tapaaminen naapurin emännän (siis meidän kotitiellämme asuvan) pihalle, jotta aatelinen Pencil von Örvel ja nuori neiti Sipriina (se on hänen nimensä, lyhyesti Sipsu) kohtaisivat neutraalilla maaperällä. Haa, muka "neutraalilla maaperällä", ajattelin minä: sotahan siinä syntyy ja tyttöparka saa korvat kuumottaen kuunnella poikakoiralta sellaisen saarnan, ettei toivu siitä traumasta ihan helpolla!

Illan suussa saapui puudelitar perheensä kera: äiti, isä sekä 11- ja 13-vuotiaat tyttäret. Sir Pencil tuotiin sisältä ja hän kohtasi lapsukaisen, niin ja tietysti koko perhekunnan, portaiden edessä. Kauhukseni Sir Pencil ei sanonut sanaakaan vieraille henkilöille, eikä erityisesti puudelitytölle. Päinvastoin, siinä taidettiin vaihtaa heti joku pieni suukkokin ja vähän ajan päästä mentiin pitkin pihaa luppakorvat lepattaen kuin tandem-Dumbolla.

Se oli täysi fiasko. Olin typertynyt. Eikö tämä aatelisryökäle voinut noudattaa vanhoja tapojaan! On sitä ennenkin huudeltu koiralapsille ja tuntemattomille ihmisille, on vihattu rollaattorilla kulkevaa vanhusta ja sellaisiakin, jotka ovat käyneet talossa sen kymmenen kertaa. Eivät ole nekään saaneet armoa, että mikä sille nyt tuli, kesken kaiken!

Neuvottelut oli jo neuvoteltu, ja pian oli Pussinperän värisuorassa myös valkoinen, mustan ja harmaan lisäksi.

Pentu asettui heti taloksi, vaikka meidän piti muka totuttaa häntä vähitellen yövierailulla ja leikkitunneilla, niitä ei tarvittu: ei itkua, ei syömättömyyttä, ei apeutta. Siinä on meillä toinen omapäinen ja itsetietoinen aatelinen!

Mutta eiköhän se tästä pikkuhiljaa...Kaikkeahan ei voi vaatia vielä tuon ikäiseltä (ja isi ei voi vaatia prinsessaltaan mitään). Sipsu on nyt "isin oma prinsessa" ja ne nyhjäävät nenä kirsussa vähän väliä, nukkuvatkin pää samalla tyynyllä. Kyllä Sipsu emännästäkin välittää, mutta sievänä tyttönä ymmärtää, kenet kannattaa ja voi kietoa pikkukäpälän ympärille, jotta saa tahtonsa perille.

Niin ja Sir Pencil: kahdessa viikossa on tapahtunut todellinen muutos: remmirähjäys, mustasukkaisuus emännästä ja vieraiden haukkuminen ovat vähentyneet hurjasti! Poikasesta on kasvanut mies. Nyt on talossa tyttö, josta pitää pitää huolta ja jolle näyttää, miten ollaan ja eletään Pussinperällä.

Niin siinä kävi, että perhe luopui suruisin mielin toisesta villatytöstään. Eivät tosin kovin kauas joutuneet luovuttamaan, ja - tähdennän ja alleviivaan - helposti hänet voi vielä hakea takaisinkin.