1238882385_img-d41d8cd98f00b204e9800998eIhan omituiseksi tämä vanhan koiran elämä meni, kun ensin työnnettiin maailmalle omasta kodosta ja lopulta kotimaasta. Tarhalla minä kiinnyin kyllä heti Katarinaan, joka puhui kamalan hyvin koiraa - mitä ei voi sanoa näistä nykyisistä ihmisistäni: ovat välillä kokeilleet eestiä ja välillä venäjää, mutta luovuttivat ja puhuvat nyt jotain muuta, aika huonosti sitäkin, kun en aina ymmärrä niiden ajatuksenjuoksua.

Nämä kaksi kielitaidotonta siis tulivat hakemaan minut keskiviikkona 8.10.2008 Tallinnan tarhalta. Se pienempi narttuihminen kaappasi minut suoraan Katarinan silmien edestä kuin kassin kainaloonsa ja työnsi taksiin ja se isompi urosihminen tunki perässä. Ensin kyllä vähän tuli huono olo, mutta kun päästiin kaupungille ja puistoon, ajattelin, että nämä nyt vain kävelyttävät minua ja palauttavat sitten - huomaavat, että vaikka olenkin täysiverinen silver-puudeli, niin ottaisivat kuitenkin mieluummin jonkun vähän isomman.

Olin kovasti ystävällinen, suukottelin häpeilemättä, sillä kaappaareille ei saa sanoa mitään vastahankaan, ties mitä keksivät. Niinpä annoin niiden esim. selittää minulle, että liikennevaloissa pitää odottaa, ja sillä tavalla sitten teinkin, ihan vain osoittaakseni, että minulla ei ole mitään vierasmaalaisia kohtaan, vaikka ovatkin kaappareita ja terroristeja. Annoin niiden kantaa minut laivaankin ihan mukisematta.

Koko juttu kävi kovasti voimilleni ja oli vain hyvä, että laivalla asetuimme heti nukkumaan. Se isompi urosihminen asettui kerrossänkyyn päällimmäiseksi ja me sen narttuihmisen kanssa alasänkyyn. Edelleen olin kovin suostuvainen kaikkeen - ihan turvallisuuteni vuoksi - ja teeskentelin nukkuvaa sen narttuihmisen kainalossa peiton alla. Väittivät että kuorsasin, mutta silmäntäytistäkään en nukkunut, kunhan teeskentelin.

Laivasta poistuimme taas autoon. Jäin narttuihmisen kanssa pois autosta ja urosihminen jatkoi matkaa. Perehdyimme ensin hajuihin tässä paikassa, jota nykyisin siis kutsun Pussinperäksi. Ymmärrätte varmaan miksi, jos olette tutustuneet Viron kulttuuriin ja taiteeseen - samaa hienostuneisuutta täältä ei löydy; paitsi ehkä eräs vanhempi naishenkilö, johon palaan kohta.

Urosihminen tulikin pian meitä vastaan ja hänellä oli mukanaan hihnassa pieni valkoinen pumpulipallo. Pumpulipallo osoittautui juuri täksi hienostuneeksi naishenkilöksi, josta jo mainitsin. Me vaihdoimme lyhyesti katseet ja minä nuuskuttelin hänen peräpuolensä, jota tämä rouva hieman peitteli. Sain heti selville, että tämä rouva on vähän avuton ja degeneroitunut, sellainen tiedättekö, joka ei oikein ymmärrä käytännön asioista, mutta jolla on hyvä sydän. Sain kuulla myöhemmin, että hänetkin oli kaapattu, oikein poliisien ja eläinsuojelueläinlääkärin avulla.

Menimme yhdessä Pussinperän pihalle ja kiersin sen narttuihmisen kanssa. Puoli pihaa oli aidattu ja heti käväisi mielessäni, että tuonneko vankilaan meidät sitten sijoitetaan, uuteen tarhaan. Onneksi niin ei käynyt ja pääsimme sisälle. Kävin talon läpi, mutta yläkertaan en halunnut mennä, koska portaat olivat aika kiiltävän näköiset ja niissä oli vain yksi liukuestenauha. Portaat eivät yleensä ole esteenä, sillä minulla on ihan hyvät jalat, vaikka saattaa minulla kyllä olla polvissani vähän patella luksaatiota. Valitettavasti toistaiseksi joudun turvautumaan näihin kaappareihini tässäkin asiassa ja he kantavat minut ylös alas. Narttuihminen mm. taputtaa oikeaa olkapäätään ja minä panen siihen etutassuni ja autan vähän, kun hän nostaa pyllystäni. Näin viikon jälkeen saapumisestani se sujuu häneltä jo aika vaivattomasti. Huomasin muuten, että tänään laitettiin portaisiin lisää liukuestettä.

Ensimmäisenä iltana havaitsin, että Pumpuli-rouvalla (luulen, että en tuolla nimellä kuvaa vain hänen ulkomuotoaan, vaan myös hänen sisintä olemustaan) on oma paikka tyynyllä (hohoijaa, siinä on kuviona vaaleansinisiä lampaita - niitä en omaan tyynyyni haluaisi, nukunkin mieluummin kyseisen eläimen taljalla, se vain ei ole jostain syystä saman värinen). Tyyny puolestaan on jomman kumman kaapparin polvella. Aluksi ajattelin hivuttaa Pumpuli-rouvan varovasti takaraivollani alas tyynyltä, mutta se huomattiin ja minulle sanottiin, että voin olla sylissä, mutta en tyynyllä, se on siis rouva P:n. Täytyy myöntää, että olin useamman päivän ajan melko mustasukkainen rouva P:n asemasta, mutta nyt olen ymmärtänyt, että minua pyritään huomioimaan yhtä paljon. Joskaan en saa niin paljon palvontaa kuin haluaisin - villakoirat eivät koskaan saa, siis kauneutensa ja viisautensa mukaisesti.

Olen muuten sittemmin keksinyt, että rouva P:llä on aika huvittava hapan ilme, kun nuolaisen häntä yllättäen naamasta: sellainen yök-mitä-mannermaisia-tapoja -ilme. Rouva Pumpuli ei näet astu edes vesilätäköihin. Jopa märkä ruoho saa hänet toisinaan kiljahtamaan, kun se osuu hänen peppuunsa pissalle kyykistyessä. Kauhean herkkiä nämä pienet valkoiset vai mitä? Ei ihme että hänen garderobissaan on merkillisiä vaatteita. Toivottavasti minä saan jotain käytännöllistä. Kaapparipariskunta tuntui suunnittelevan jotain, jonka nimessä vilahti sana Harley Davidson - sopii kuulemma paremmin luonteelleni - ja "Villakoiran ydin onkin teräsvillaa", mutisivat, kun satuin kieltäytymään jostain epäolennaisesta.

Tuloni jälkeisenä maanantaina kaapparini pakottivat minut jälleen autoon. Tällä kertaa he veivät minut paikkaan, jossa hajun perusteella olen ollut ennenkin - haju ei yleensä tiedä hyvää. Eikä tälläkään kertaa: ne vampyyrit siellä tiristivät minusta runsaasti verta putkeen, tunnustelivat, puristelivat pyllyäni, kurkkivat silmiini ja tutkivat pissaani. He jopa punnitsivat minut: 4,6 kg sanoi vaaka, kerron sen rehellisesti tässä, vaikka naisen ei tarvitsekaan sellaista kertoa. Huomautan vain, että olen aivan sopiva joka kohdasta. Kaikki tämä luultavasti vain sen vuoksi, että minä olin alkanut vähän yskiä.

No turhaahan se tietysti oli: henkitorveni oli vähän tulehtunut (se on kuulemma aika ominaista villakoirille - olemme niin joutsenkaulaisia, arvelen) ja siksi en nyt saa tavata oireiden aikana muita koiria - noin varmuuden vuoksi, vaikka kennelyskä tuntuukin epätodennäköiseltä. Yskä onkin jo laantumassa. Tietenkin verikokeeni (kilpirauhanen, maksa, munuaiset, haima, sokeri ym.) olivat täysin normaalit: olen - ja sitähän ei minulle olisi tarvinnut kertoa - erittäin hyväkuntoinen n. 10-vuotias nuori nainen. Sen tietää siitäkin, että minulle on tulossa juoksu, ja hiukan kevytmielisesti olenkin puuhannut pöheikössä herrakoirien tuoksujen perässä. Ainoa asia, joka vaatii remonttia, ovat takahampaani - pakko myöntää, että joskus itsekin pöyristyn oman henkeni tuoksua.

Kaappareitani tosin tuntui huolestuttavan yksi seikka eli se, että keskimmäisissä nisissäni on pienet kovat pallot ja niiden kokoa on nyt seurattava. Mutta onhan rouva P:ltäkin leikattu pois sellainen ja se oli pahanlaatuinen, eikä siitä sen koommin ole kuultu enempää. Tuntuvat olevan hiukan ylihysteerisiä, kaappareiksikin.

Niinhän sitä sanotaan, että kaappareihinsakin tottuu (sillä on nimikin: Tukholma-syndrooma). Minulle taitaa olla käymässä niin. Pari kertaa olen päästänyt suustani jopa ulvomisen kaltaista ääntä, kun olen ollut jonkin aikaa yksin yläkerrassa. Puhuvat jostakin eroahdistuksesta muka, ja kävelevät yläkerran ja alakerran väliä niin taajaan, jompi kumpi uros- tai naarasihminen on poissakin välillä koko talosta jne. että olen alkanut kyllästyä. Nyt en viitsi edes toistaiseksi ulvoa - jos nyt ulvoin aikaisemminkaan, taisi olla röyhtäisy (ruoka on muuten hyvää, mutta sitä saa liian vähän, ja ne raejuustot voisi vaikka jättää pois). Minulla on kuitenkin tunne, että tuo epäjohdonmukainen pariskunta aikoo vielä testata minua monin eri tavoin - ja katsotaan sitten, miten heille vastaan.

Saattaa olla, että joudun palaamaan vielä ja kirjoittamaan lisää; ehkä joudun jopa lähettämään avunpyyntöjä huonosta kohtelusta. Raejuuston kera ei edelleenkään tarjoilla sisäfilettä tai occo buccoa, koiran älypelikin ostettiin juuri tänään kaupasta ym. nöyryyttävää on suunnitteilla...

Siihen saakka, voikaa hyvin kaikki kohtalotoverit!
Teitä tervehtää Pussinperän puudeli Tilda