1238882385_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

No nyt sille minipumpulipallolle on tullut murrosikä, vaikka rouva on jo 9. Joka ainut päivä se livistää rajaportin kautta naapurin herran pihalle - sinne, missä oli se kuuluisa tikankarkotusväline. Suosittelisin naapurille kyllä myös jotakin uutta keksintöä, joka häätää pieniä valkoisia otuksia!
Toisaalta on kyllä melko mukava katsella, kun herra B. huutaa ohjeita talon toisella puolella emännälle tai isännälle: ”Nyt se kääntyi takaisin, tulee sinua vastaan! Eikun se onkin jo menossa toiseen suuntaan! No, nyt se livisti lautakasan taakse!” Rouva Pumpulista oikein näkee, miten se nauttii, kun sitä jahdataan kotipihaa päin. Emäntä ja isäntä ovat turhaan huolissaan, sillä rouva Pumpuli ei mene tienpuoleisen portin kautta tai käy muilla pihoilla. Kun jompikumpi sitten suutahtaa ja komentaa hänet tiukalla äänellä takaisin, rouva Pumpuli tulee pää ja häntä pystyssä, mutta korvat kuitenkin kilttiasennossa ja yrittää näyttää epätoivoisesti nöyrältä. Onnistuu siinä huonosti, sanoisin.


Toinen asia, mikä kyllä myöskin hiukan mättää, ovat nämä pikkuasiat, siis pissat. Kun meidät päästetään pihalle, ja sattuu olemaan vähän viileää tai sateista, tai jotain muuta, joka merkitsee rouva Pumpulille elämän perusasioiden järkkymistä, hän käy leikkipissalla. Siis aivan oikeasti asettuu mukamas pissaamaan ihan sellaiseen asentoon, mutta ei sieltä mitään tule. Se menee ja säästään sen sisälle, omalle paperilleen, ihan tätä varten asetetulle. Ovat nimittäin sitä mieltä, että sillä on niin pieni rakko, ettei se pärjää, kun ovat poissa työpaikalla 6-7 tuntia. Entäs meikäläisen rakko? Ei sekään mikään kamelieläimen ole! Minun täytyy pissata ulos, satoi tai pakkasti; ei ole puhettakaan, että rouva Pumpuli katsoisi suopeasti, jos kävisin lorottamassa hänen sisäpissapaikalleen. Tai emäntä ja isäntä, sen puoleen.

Olenkin suunnitellut pienehkön kostotoimenpiteen: aamulla, kun isäntäväellä on kiire töihin, ja minut on jo kerran lenkitetty, haluan uudelleen ulos. Istun sitten pihalla pyllylläni ja katselen taivasta ja lintuja, joskus jopa 10 minuuttia, ennen kuin suvaitsen tehdä tarpeeni. Näytän sopivasti filosofiselta, siristelen silmiäni, kallistelen päätäni niin, että emäntä tai vaihtoehtoisesti isäntä ei raaski kutsua minua sisään. Oikein tunnen, kun ne hellästi katselevat arvokasta, harmaata olemustani ja ajattelevat: ”Voi sentään, meidän pikkuinen ajattelijapatsas, ties mitä erinomaista se on juuri oivaltanut…” Kun melkein torkahdan, nousen ja menen tekemään sen, mitä he odottavat - toisin kuin eräs.


Palaan taas tähän ruokapolitiikkaan. Siis tarkoitan tätä surkeaa kaupungin perimmäisessä nurkassa sijaitsevaa bensa-aseman kuppilaa, jossa Michelin-tähtien sijasta voisi vaikka antaa viisi kärpästä. Dieettiruokaa, mummoraksuja, maitorahkaa, sen kokoisia lihanpalasia, että saa koiraparka silmälasit hankkia…
Ja entäs tämä meidän valkoinen pikkuenkuli: se saa herkullisia ateriakokonaisuuksia useamman kerran päivässä, kun taas vanhus, heikkoon kuntoon saatettu, saa vain pari pientä annosta aamuin illoin. Ei sitten ihme, että takaosaani on ilmaantunut kavennus (vyötärö, sanovat, muka). Varmaankin jonakin päivänä herään ja minulta puuttuu jokin muu tärkeä uloke vatsan ohella.