Sveitsiläiset tutkijat ovat keksineet, että koira pystyy kertomaan toisille, mistä ruokaa löytyy (Tiede 11/2009). Koordinaatit kuulemma paljastuvat koirakaverin hengityksestä. Joo-o, ajattelin, ruoka löytyy siis kamun massusta - eivätkö tutkijat muuta keksi! Tutkimus oli kyllä vähän monimutkaisempi.

Marianne Heberlein Zürichin eläinlääketieteellisestä instituutista näytti koiralaumalle ruokakätköjen paikat. Jotkut olivat kuitenkin tyhjiä. Kun ko. lauma tapasi uusia ystäviä, välitti onnekas ruuanlöytäjä toiselle tiedon niin hyvin, että uusikin kamu ryntäsi suoraan samalle kätkölle. Ne, jotka eivät löytäneet piilosta ruokaa, eivät viestittäneet mitään arvokasta ja uusi ystävä joutui aloittamaan kätkön etsinnän nollasta. Tutkimuksessa painotettiin, että herkkuja oli piilotettu niin moneen paikkaan, etteivät koirat voineet perustaa etsintäänsä pelkästään ruuan hajuun. Entäpä kuolan hajuun? kysyy amatööritieteilijä ja perustelee: koiralla on niin hyvä hajuaisti, että se haistaa kaverin suusta paitsi ruuan myös yksilöllisen kuolan/syljen, vertaa niitä ja suunnistaa oikeaan kohteeseen? Koirahan ei aivan siististi ota makupalaa pinseteillä suuhunsa. Ks. New Scientist.

Miten kotieläinten kesyttäminen on ollut mahdollista, kun esim. susi pakenee ihmistä välittömästi saadessaan havainnon hänestä? Anna Kukekova Cornellin yliopistosta on jatkanut geenitutkimuksella Dimitri Belyaevin ja Ludmila Trutin jo 1950-luvulla tekemää perinteistä jalostuskoetta. Kokeessa saatiin jo parissa sukupolvessa ketuista silitettäviä. Kukekovan mukaan kettujen kesyyteen vaikuttaa vain muutama geeni, kun taas aggressiivisuuteen useampi. Vihaisia kettuja ei ole yhtä helppoa saada aikaan kuin kesyjä.

Koirilla ja ketuilla oli yhteinen esi-isä 10 miljoonaa vuotta sitten, joten koiran kromosomien merkkigeeneistä kaksi kolmasosaa on löytyy myös ketulta. Tutkimuksella on pitkän ajan tavoite selvittää, miten geenit vaikuttavat ihmisten sosiaalisen käyttäytymisen ongelmiin, erityisesti ahdistuksen, masennuksen, skitsofrenian yms. sairauksien kehittymiseen. Lukuisat eläinsukupolvet alistetaan jälleen ihmisen ongelmien ratkaisijoiksi. Hyvä tavoite muuttuu kyseenalaiseksi.
Ks. Molecular Genetics of Tame Behavior.

Miten sudesta tuli tanskandoggi ja kiinanharjakoira? kysyy Tiede 13/2009. Koirien ulkonäkö voi erehdyttää luulemaan, etteivät ne ole läheistä sukua keskenään. Kuitenkaan tutkijat eivät kykene dna:n perusteella erottamaan, kumpi painaa 5 kg ja kumpi 50 kg. Se ei ole ihme, sillä dna-näyte ei riitä tekemään eroa koiran, suden, sakaalin ja kojootinkaan välillä. Vielä vaikeampi on nähdä rotujen välillä eroa, kun kyseessä on ihminen. Niinpä koko rotujen käsite on turha.

Koirat kuitenkin eroavat toisistaan ulkonäön lisäksi myös käyttäytymiseltään. Koirien jalostus ja risteytys ei selitä rotujen monimuotoisuutta. Koirat sukulaisineen voivat risteytyä keskenään ja saada lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Vastasyntyneet koiran-, suden-, sakaalin- ja kojootinpennut ovat ruumiinmuodoltaan samanlaisia, samoin niiden koko. Geenien säätely on se, joka merkitsee: mitkä geenit ohjaavat, missä tilanteessa tai elämänvaiheessa muut geenit käynnistyvät ja sammuvat. Kuonon kasvu havainnollistaa asian. Eri roduilla uutta luuta muodostuu eri tavalla: niinpä collien nenä näyttää täysin erilaiselta kuin mopsin. Mopsin säätelygeenit vain sammuttavat kasvun nopeammin. Sama koskee mäyräkoiran ja vinttikoiran jalkoja. Käyttäytymistä muotoilee puolestaan aivojen kehittymistä ohjaavat geenit.

Koiranjalostuksessa on tultu päätepisteeseen. Äärimmäisyydet on jo saavutettu samannäköisiä koiria risteyttämällä ja sukulaisten parittamisella keskenään (linjajalostus eli sisäsiitos). Yhä lyhytkuonoisemmat näet lakkaavat hengittämästä, yhä pitempi selkä tekee liikuntakyvyttömäksi, yhä pienempi kallo pysäyttää aivojen kasvun jne. Monimuotoisuus ja terveys syntyvät luonnollisella tavalla.