Ystäväni kirjoitti ilotulitteista. Tässä ote hänen viestistään (hänen luvallaan): "Olen aina ennen tänne (Helsinkiin) muuttoa ollut naiivisti siinä uskossa, että niitä (raketteja) kuuluu ampua klo 24. Naurattaa oikein, nyt kun on tajunnut miten hölmö olenkaan ollut.. tai etten vain ole ajatellut asiaa sen jälkeen, kun siihen on pienenä tottunut. Rakettien ampumista odotettiin puoleen yöhön. En tiedä onko se ollut aiemmin silloin kiellettyä, mutta siinä uskossa olin. Meilläkin on ollut koiria, jotka ovat pelänneet raketteja. Mutta tuppukylässä raketit kestivät sen muutaman minuutin, niin ongelman suuruus on siinäkin auennut vasta täällä. Ja täällä tuo määrä on ihan älytön...en voi edes ymmärtää, että se olisi jotenkin tarpeellista!"

Elämä täällä pääkaupunkiseudulla vaikuttaa - ja myös valitettavasti usein on - lähellä mielen sairautta. Me kuvittelemme, että elämässä tarvitsemme kaikkea sitä, mitä keräämme ympärillemme: tarpeetonta tavaraa, kiirettä joutavissa puuhissa ja ns."viihdettä". Matkimme hillittömästi ja kritiikittömästi maailmalta tulevia kaupallisia vaikutteita, joita brändistrategit istuvat aamusta iltaan hieromassa, jotta saisivat meidät jujutettua yhä hurjempaan kulutuksen pyörteeseen. Hiomme ruumistamme ja muokkaamme ajatusmaailmaamme, jotta sopisimme joukkoon. Viisainkin meistä menee joskus vipuun tavalla tai toisella.

Näennäinen kiire ottaa meistä otteen joka kerran, kun kuljemme keskikaupungilla. Kun minulla on kiire, se tarkoittaa sitä, että olen joku. Minulla on tavoite, suunta, jonne mennä. Jokainen kulkija näyttää siltä kuin olisi hengenhädässä: ajatukset ovat jumiutuneet johonkin tulevaan, tämä hetki katoaa - samoin kohteliaisuussäännöt. Vanhat, hitaasti (=hitaammin) liikkuvat tai liikuntavammaiset sysätään huolettomasti syrjään, ellei kävellä väistämättä päin. Kumpi väistää ensin -leikki muuttuu todeksi joka päivä. Voi sinua, jos et jaksa juosta: kyynärpäästä olkapäähän, kassista päähän. Osaatpahan antaa tietä seuraavalla kerralla!

Väsyikö joku matkalla? Tuolla hän makaa kadulla. Töllöttäjien joukko on iso, ohi kulkevien vielä isompi. Minne katosi suomalainen yhteisöllisyys? Oi vanhat hyvät ajat, jolloin aina löytyi joku, joka puuttui: puuttui siihen, kun känninen ei onnistunut kiipeämään portaitaan kotiinsa asti; kun lapselta puuttui pipo talvella; kun työttömyys aiheutti naapurustossa ruokapulaa, löytyi aina tilaa toisten ruokapöydässä. Kiire ei vielä ollut onnistunut varastamaan myötätuntoamme.

Kiire vei arvommekin väärään suuntaan: kaiken pitää olla ilmaista, ilman että tekisimme sen eteen työtä. Minulle paratiisi, nyt! Vielä 1970-luvulla meillä oli varaa lähikauppoihin, kouluihin, vanhusten palvelutaloihin ja terveyskeskuksiin - ja jokaisessa lähiössä. Nyt yhä harvempi tekee työtä, mutta yhä useamman tulisi saada nauttia sen hedelmistä.

Arvojen köyhyys tekee työtä kaikkialla, tieteessäkin, eikä vain kaupallisissa yrityksissä. Japanilaiset tiedemiehet kehittelevät elollisista olennoista tuotteita, kuten läpinäkyvän kultakalan ja sammakon, muka lapsille opiksi, ettei niitä tarvitsisi leikellä anatomiantunnilla palasiksi (HS Maailman ihmisiä: 30.12.2009). Ovatko tietokoneet ja virtuaalimaailma näille tiedemiehille täysin tuntemattomia? Samaan aikaan lapsille kehitetään leluja, joissa geelihyytelöön upotetut muurahaiset vaeltelevat, kunnes kuolevat. Mitäpä tuosta, muurahaisia riittää, mutta millaisia arvoja lapset oppivat? Että on mielenkiintoista ja hyödyllistä oppia luonnosta ja sen eliöistä vai että toisen elämää voi ostaa ja kuluttaa kuin tavaraa?

Toistan kuluneen lauseen: näissä lapsissa on tulevaisuutemme. Millaisia me heistä teemme? Olemmeko tulevaisuudessa, vanhuudessamme, heille olentoja, joiden elämällä ei ole arvoa sen jälkeen, kun meistä on puristettu esiin se, mihin me jonkin aikaa kelpasimme? Olemmeko ansainneet sen? Kyllä, sillä me lapsemme kasvatimme.

Ystävä käyttää kotiseudustaan nimitystä "tuppukylä", mutta se on aivan liian alentava nimi seudulle, jonka asukkailla saattaa olla - jos jaksavat pitää omastaan kiinni - mahdollisuus selvitä ilman kaupunkilaisten mielenhäiriöitä.