Blogiystävä, joka on ruokkinut pikkulintuja talvisin, löysi kotiin tullessaan yhden mustarastaistaan nippuna verisiä sulkia. Naapuri kertoi hänelle, että kanahaukka oli ottanut helpon aterian. Tuttava itki "omaa" lintuaan, hänelle rakkaaksi tullutta.

Mieleeni tuli, kun Kirkkonummella asuessani ruokin lintuja. Joskus isolepinkäinen kävi napsimassa pulleita tiaisiani matkallaan pohjoisesta etelään. Muistan kiukkuni ja murheeni, kun katselin, miten se seivästeli räsyinä roikkuvia pikkuisia kelta-mustia ruumiita orapihlaja-aitaan ja koivunoksien hankoihin. Välillä se kävi nukkumassa ja taas jatkoi ateriointiaan. Se oli kuin häijympi versio Zorrosta, musta naamio vedettynä silmilleen. Toisaalta ihailin sitä, sillä se oli niin tehokas ja tarkoituksenmukainen; ja toisaalta vihasin: mene muualle, mitä minun tiaisiani ja tulkkujani vaanit!

Yhtenä iltapäivänä istuin kahvipöydässä, kun varpushaukka laskeutui parvekkeen kaiteelle, vain puolentoista metrin päähän. Koska ikkuna heijasti, se ei nähnyt minua, mutta sen keltaiset silmät porautuivat sattumoisin omiini, kun se tarkasteli varjoaan ikkunasta. Pidättelin henkeäni, en uskaltanut liikkua. Hetken kuluttua se lensi pois. Kun se oli mennyt, parvekkeelle roikkumaan jääneestä tyhjästä kukka-amppelista kapusi yksi "minun" tiaisistani. Sillä kävi tuuri.

1980-luvulla oli joku talvi, jolloin pakkanen nousi yli 30 asteeseen yli viikon ajan. Pikkulinnut tipahtelivat jäätyneenä oksilta, kirjaimellisesti. Minä rakensin parvekkeelle kokeeksi suojan. Kaivoin pitkänomaisen poteron parvekkeen aidan alle, vuorasin sen styroksilla. Muutaman yön ajan siellä nukkuivat kaikenlaiset pikkulinnut rivissä, kylkikyljessä. Se oli liikuttava ja outo näky.

Kun olin 8 vuoden jälkeen muuttamassa talvella pois, en enää syksyllä kylmien säiden tultua aloittanut ruokintaa. Linnut kävivät taukoamatta hakkaamassa ikkunaa ja muistuttamassa, että olin unohtanut jotain. Kun  menin ulos, ne lensivät niin läheltä, että siivet koskettivat minua, roikkuivat läheisissä pensaissa melkein kiinni kasvoissani ja sirkuttivat käskevästi.

En ollut kesyttänyt niitä; ne mielestäni tuskin näkivät minua, sillä vein niille ruokaa aamulla pimeässä ennen kuin lähdin töihin. Kotiin tulin taas jo pimeän tultua, sillä kävin Helsingin lähiössä töissä, joten työmatka kesti 1,5 h yhteen suuntaan. Mutta kyllä ne tunsivat minut, vaikka kuinka olisin naamioitunut talvivarusteisiini.

Se oli kiusallista ja ahdistavaa, kunnes eräänä aamuna kiipesin pyörälleni tarkoituksenani lähteä polkemaan asemalle (noihin aikoihin uskalsin vielä ajaa talvellakin pyörällä ;). Olin huomaavinani, että talitiainen seurasi minua; että se lensi edelläni, toisinaan sivullani ja välillä perässäni, mutta ajattelin erehtyneeni. Kun laitoin pyörän asemalla telineeseen ja irroitin käteni kädensijasta, sille lennähti talitiainen. Se oli aivan lähellä, katsoi silmiini ja sirkutti. Välittämättä siitä, mitä lähistöllä liikkuvat ihmiset ajattelivat, sanoin sille: "Minä olen muuttamassa pois, en voi ruokkia teitä enää.". Lintu nousi siivilleen ja katosi. Seisoin paikallani ällistyneenä, tapahtuiko se vai kuvittelinko? Niin tai näin, linnut eivät enää sen jälkeen hätistelleet minua.

Viime vuosien aikana Helsingissä asuessamme ruokintapaikalla on alkanut käydä haukkoja. Niin surullista kuin onkin löytää runneltu ja revitty pieni ruumis ("omaksi" tullut,"minun" lintuni ) pihalta tai kotitieltä, olen ajatellut, että tämä on se suurempi kuvio, johon ei tarvita ihmisen puuttumista. Tämä siitäkin syystä, että haukat ovat vailla ruokaa, niin kuin pikkulinnutkin, ja tulevat siksi niiden perässä kaupunkialueelle. Näin kylmä talvi koettelee koko lintupoppoota laidasta laitaan, niin isoja kuin pieniäkin.
 
Tutkimuksissa on todettu, että moderni metsätalous on aiheuttanut metsäkanalintujen vähenemisen ja siksi esim. kanahaukka on siirtynyt muihin ravintokohteisiin. Meidän luontomme monimuotoisuus on siis katoamassa. Niinpä kohtaamme kaupungissa sellaisia eläimiä, joita ennen nähtiin vain metsäisillä alueilla. YK on julistanut tämän vuoden luonnon monimuotoisuuden vuodeksi, sillä ilmiö koettelee koko maapalloa.
 
Kun haukkoja/haukka on liikkeellä, linnut lakkaavat ruokailemasta ko. paikalla joksikin ajaksi. Meidän pihallamme ei ole vielä käynyt niin, että linnut kokonaan häviäisivät talveksi, mutta saattavat ruokailla kauempana muilla pihoilla useampia viikkoja. Lintulaudalle kannattaa joka tapauksessa laittaa ruokaa odottamaan palaajia, jottei pikkulintuja tule vahingossa rangaisseeksi vielä lisää.
 
Yhteen aikaan meillä oli täällä myös huuhkaja. Se jätti sellaisen lähtemättömän vaikutuksen, että pienet koiramme ulkoilutetaan aina ihmisten kanssa hämärässä ja pimeällä, eikä päästetä yksinään ovesta aidatulle pihalle.

Mitäpä muuta voisin sanoa kuolleita lintujaan murehtivalle kuin syvä pahoitteluni. Toivoisin, että hän voisi olla surematta sellaista, mille emme voi mitään. Ellei sitten oteta lukuun ihmisen aiheuttamaa ympäristön tuhoamista ylipäätään; sitähän voimme kukin omaa toimintaamme tarkastelemalla vähentää.