En suinkaan puhutellut lukijaa tällä nimellä, kysymys on otsikosta. Mutta luettuanne tämän, toivotte, että olisin puhutellut.

Olen kuullut paljon hyvää lieroista, noista monen eläimen ruokalistalla olevista herkuista, mutta nyt olen vieläkin viisaampi luettuani Anto Leikolan osasuomennoksen Charles Darwinin v. 1881 ilmestyneestä teoksesta The Formation of Vegetable Mould, through the Action of Worms, with Observations on their Habits. Kuulostaa vaikeaselkoiselta, mutta Leikolan suomennos oli niin helppolukuinen, että minäkin ymmärsin. Se julkaistiin Natura 2/2009 -lehdessä.

Darwin kertoo, miten Von Hensen sijoitti 2 lieroa hiekalla täytettyyn 18 tuuman läpimittaiseen säiliöön. Hiekalle hän levitti pudonneita lehtiä, jotka lierot sitten kiskoivat jopa kolmen tuuman syvyyteen. Noin 6 kuukauden kuluttua sentin paksuinen hiekkakerros oli muuttunut humukseksi noiden kahden lieron vatsan läpi kuljettuaan. Humus on ruokamultaa, elämämme perusta. Sen tuottamisesta ovat vastuussa lierot, joiden lihaksikkaissa massuissa pikkukivet jauhavat lehti- ym. kasvijätettä, ja joka sitten poistuu luonnollista tietä. Tämä juttu on siis ylitys kakalle!

Lierojen käytävät ulottuvat lähes pystysuorina 5-6 jalan syvyyteen. Ne ilmastoivat maa-ainesta niin, että juuret ja siemenet voivat kasvaa tässä hedelmällisessä maassa. Olen eurooppalaisista siileistä usein puhuessani moittinut puutarhoja, jotka on päällystetty istutusnurmella. Tällaisessa nurmikossa lierot eivät elä ja maaperän ilmastoinnistakin on vastuussa ihminen. Hullunkurisinta puuhaa, mitä tiedän, on se, kun ihmiset tallustavat nurmikoilla piikkiset jalkineet jalassaan. Luonnonmukaisen nurmikon alla lierot tekevät palkatta töitä, ja sellaisessa puutarhassa viihtyvät linnut ja perhoset. Ja tietysti siilit, jotka poistavat sieltä tuhohyönteisiä ja niiden toukkia kilotolkulla koko kesän ajan.

Darwin kertoo muutakin mielenkiintoista lieroista. Niiden kosketusaisti on kehittynein ja ne erottavat juuri ja juuri valon pimeydestä. Ne ovat kuuroja ja niiden hajuaistikin on heikosti kehittynyt. Siitä huolimatta ne verhoavat käytävänsä lehdillä ja jotkut niistä tekevät jätöksistään torneja. Kaikkein kiintoisinta kuitekin on, että ainoastaan vaisto ei voi saada niitä tarttumaan lehden terävimpään päähän, kun ne ryhtyvät vetämään sitä tunneliinsa. Jos kohde on ohut, siihen tartutaan päästä kuin päästä, mutta lehden kannasta lehteä ei vedetä.  Olen lopettanut jo aikaa sitten kalastamisen. Tämän tiedon jälkeen se tuntuu entistä mahdottomammalta. 

Lierojen hyvät työt eivät pääty humuksen tuottamiseen, ne myös estävät tuotoksellaan maan kulumisen ja maan alla olevien kohteiden, kuten arkeologisten, säilymisen. Pehmeämpää kiviainesta lierot toki syövät, ja siinä saattaa joku historiallinen monumenttikin saada kyytiä melkoista vauhtia. Pääasia kuitenkin on, että humus suojelee, myös meitä sen pinnalla asustelevia.

Ajatelkaa sitä loputonta liikettä: kasvi-ja eläinperäinen jäte vaeltaa ja liikkuu, humuskerros kasvaa ja sen ansioista näet nyt maiseman, jossa sielu lepää.