Kiireisen kesän takia tietokoneeni viereen kertyi korkea lehtileikepino, joka on nyt syytä purkaa. Se uhkaa tukahduttaa kaikki muut toimet työpöydälläni. Mitä kaikkea kirjoitettiinkaan eläimistä, luonnosta ja ihmisen erinomaisista aatoksista kesän ja alkusyksyn aikana; aikana, jolloin ehdin vain leikellä pikaisia palasia journalistiikan kiinnostavimmista herkkupaloista?

Kesäkuussa

Eveliina Lundqvist, maa- ja metsätieteiden maisteri Lapinjärveltä, kirjoitti Hesarin mielipidesivulla (25.6.2009) eläintarhan asukeista. Maksavia asiakkaita kuulemma houkuttelevat eniten Korkeasaareen suuret eläimet. Eläimien pitoa eläintarhassa perustellaan erityisesti niiden uhanalaisuudella. Eveliina kiinnitti huomiota siihen, että vain 20% Korkeasaaren elämistä kuuluu suojeluohjelmiin.

Mitä ne muut sitten ovat? Peräti 80% eläintarhan eläimistä on siellä ihmisen iloksi ja viihdykkeeksi; myös esim. leijona, joka luonnossa kulkisi jopa 4000 neliökilometrin alueella, ja joka nyt tuhatkertaisesti pienemmässä häkissään kulkee tästä kulmasta tuohon kulmaan ja taas takaisin koko elämänsä ajan.

Eveliinaa surettaa se, että lapset oppivat näkemään eläimet näyttelyesineinä, ei tuntevina yksilöinä. Hän palaa mieliaiheeseeni, metsään: "Jotta eläimet kohdattaisiin niiden arvon mukaisesti, pitäisi lapset opettaa kulkemaan metsissä, jolloin todellinen kosketus luontoon onnistuisi", hän kirjoittaa. Uskon, että lapselle riittäisi hyvin, jos hän voisi hiljaa hiipimällä yllättää jäniksen ruokailemasta, linnun syöttämässä poikasiaan, nähdä näädän vilahtavan kivikossa. Ei siihen tarvita leijonaa tai jääkarhua häkissä. Niin kauniita kuinne ovatkin, eläintarhassa ne on riisuttu paljaaksi omasta itsestään, kuten ihminen ikkunassa Amsterdamin punaisten lyhtyjen kadulla.

Heinäkuussa

kerrottiin Ilta-Sanoimissa (18.17.2009) italialaisten tieteilijöiden tutkimuksesta, jossa analysointiin 30 koirarodun edustajan hännänheilutusta. Yllättävä tulos saatiin, kun koiran eteen tuotiin kissa, tuntematon ihminen, koiran omistaja ja vahvaluonteinen lajitoveri. Kun lähestyjänä oli tuttu omistaja, koirat heiluttivat häntäänsä pitkälle ruumiinsa oikealle puolelle. Pisimmälle vasemmalle häntä vispasi, kun koira joutui dominoivan lajitoverin kanssa kuonotusten. Syytä haettiin vasemmasta ja oikeasta aivopuoliskosta: ihmisen aivot näet käsittelevät negatiiviset ja positiiviset tunteet eri puolilla aivolohkoja. Näin arveltiin koirankin tekevän.

On kuitenkin huomattava, että koiran häntä on vain yksi sen kommunikaatiovälineistä; suupielet, korvat ja silmät ovat sitä tärkeämpiä. Vaikka koira heiluttaisi häntäänsä, se voi silti purra: on siis katsottava kasvoja ja päätä, jotta ymmärtää koiran puhetta. Voiko koira olla oikea- tai vasenhäntäinen, jäin mietiskelemään.

Elokuussa

lintuharrastaja Olli Tenovuo kirjoitti Hesarin mielipidepalstalla (16.8.1009) siitä, mitä linnustajat tekevät saaristossa: aloittavat metsästyksen ennen kuin on sen aika, leiriytyvät riskiläyhdyskunnan eteen häiritsemään pesintää, jättävät säkkikaupalla ammuttuja lintuja mätänemään saarelle, tappavat tiirayhdyskunnasta kymmenittäin lapintiiroja ja antavat haavoittuneiden lintujen jäädä jälkeensä. Myös uhanalaiset linnut ovat metsästäjien tähtäimessä, sillä heidän lajituntemuksensa on heikkoa. Vuoden 2007 tilastojen mukaan ammuttiin 16 800 heinätavia, kun samaan aikaan lintuharrastajat raportoivat havainneensa enintään parituhatta lintua.

Päätös ampumisesta joudutaan aina tekemään nopeasti, ja jos se on kiikarillakin vaikeaa, paljain silmin ohi lentävän linnun pikainen tunnistaminen on erityisen vaikeaa, jos ei mahdotonta (vrt. esim. lokit). Oman mielenkiintoisen värinsä asiaan tuovat pimeässä ampuminen ja kevätmetsästys: kumpikin sallittua ja häpeäpilkku Suomen maineelle, sanoo Ollin kirjoitusta kommentoiva lintumatkailuopas Antero Topp (HS 23.8.2009). Miten lienee linnun tunnistaminen pilkkopimeässä? Entä keväisen metsästyksen mielekkyys muutto- ja pesintäaikaan? Jopa Malta, tuo lintumurhien luvattu maa, on kieltänyt kevätmetsästyksen.

Lintuatlasseurannan mukaan kaikki metsästettävät vesi- ja kanalintulajit ovat vähentyneet merkittävästi. Uhanalaiset linnut sitäkin enemmän. Linnut ovat globaalia omaisuutta eivätkä ne tunne rajoja. Ampukaa kameralla, sanoo Olli: saatte pysyvän muiston, eikä sulkimen ääni tapa eikä tyhjennä koko lintuvettä! Amen, sanon sille ja lisään vielä: aseella voi tehdä muutakin kuin tappaa. Entisenä kivääriammunnan harrastajana (koko synkkä menneisyyteni paljastuu vähitellen) tiedän, miten innostavaa voi olla mustaan pisteeseen, siihen yhteen keskimmäiseen, tähtääminen ja osuminen.

Syyskuussa

Hesarissa otsikolla Turkisten puolesta sanoo Turkistuottajat Oyj:n viestintä- ja yhteiskuntavastuujohtaja (?) Päivi Mononen-Mikkilä: "Turkisten vastustajat sanovat usein toimivansa eläinten oikeuksien ja hyvinvoinnin puolesta. Se ei ole totta. Tosiasiassa heillä on vain yksi päämäärä: turkistuotannon lopettaminen." No mutta. Sehän onkin päämääränä: eläinten hyvinvoinnin ja eläinsuojelun kannalta paras ja ainoa vaihtoehto on lopettaa turkistuotanto.

Turkistuotannosta puhutaan kuin se olisi joku ikiaikainen ihmisoikeus. Ammatit ovat ennenkin kuolleet ja uusia on syntynyt.  Ja jotten leimautuisi niiden harvojen kettutyttöjen kaveriksi, mainittakoon vielä, että jopa kokonaiset valtiot ovat päättäneet lopettaa turkistuotannon alueellaan. Sellaisia ovat Itävälta, Britannia ja Kroatia sekä käytännössä myös Ruotsi. Saksa puolestaan on tehnyt erittäin suuria muutoksia lainsäädäntöönsä eläinten tarhausolosuhteiden parantamiseksi.

Turkistuotanto Suomessa ei saa puhtaita papereita: eläinten hyvinvointia ei ole haluttu ottaa siinä määrin huomioon kuin olisi tarpeen. Jos tuotantoeläinpuolella asiat olisivat yhtä huonosti, kannatettaisiin myös sen lopettamista. Ja jotkut kannattavatkin. Monet kotieläintuottajat ovat kuitenkin tehneet toimenpiteitä, jotka ovat parantaneet eläinten hyvinvointia. Parannettavaa toki edelleen on, mutta samaan eivät halua turkistuottajat ryhtyä: voitot ovat heille tärkeämpiä.

Mononen-Mikkilä vertaa turkiksia villasukkiin. Eläinperäisestä tuotteestahan on kyse, hän sanoo. Keritseminen ei tapa ja lampaat saavat yleensä nauttia elämästään hieman enemmän kuin häkkeihin ahdetut turkiseläimet. Turkikset eivät ole välttämättömiä, ne voidaan korvata. Niin voidaan tietysti villasukatkin. Tuotantoeläimistä käytetään yleensä kaikki mahdollinen: liha, luut, sisäelimet ja nahka - ei vain nahkaa, kuten turkiseläimiltä.

Turkiseläinten elämä on lyhyt ja epälajinomainen. Tuotantoeläinten ja ihmisten yhteinen historia on sen sijaan pitkä. Sen aikana lehmät, siat, kanat, lampaat ym. ovat sopeutuneet elämään ihmisen rinnalla ja ihmisen ehdoilla.Turkiseläimet ovat edelleen luonnonvaraisia eläimiä, sellaisia kuin minkki, sinikettu, hopeakettu, supikoira ja hilleri. Niiden elämä ihmisen lähellä on jo sinänsä yhtä kärsimystä.

Näillä näkymin me ihmiset olemme vahvasti lihansyöjiä ja kaikkiruokaisia. Olkoon niin. Itse perustelen syömisiäni sillä, että kalan voin tappaa ja olen tappanutkin; muuta eläintä en kykene, joten jääköön syömättä. Jokainen kypsyköön itsekseen ajatukseen siitä, ettei elääkseen tarvitse välttämättä tappaa - ei kalaa sen kummemmin kuin sikaakaan. En voi olla tässä siteeraamatta Abbie Hoffmania (joka on paitsi jääkaappimagneettini ja jonka kaikki kaltaiseni vanhat pierut myös muistavat anarkistina: hän mm. kehoitti veistämään poliisiauton renkaista sandaaleja) : "If people were forced to eat what they killed, there would be no more wars."

Lisää tunnustuksia synkästä menneisyydestäni: Turhamaiselta tädiltäni perityt minkkiturkit (2kpl) sekä piisami- ja kaniturkki menivät koirien leluiksi. Voi sitä riemua, millä naapurin eläimet repivät ne innoissaan suikaleiksi! En halunnut turkisten markkinoivan itseään kaduilla. Turkiksissa kulkeva ihminen on minusta sivistymätön. Hän ei ole trendikäs, ei hienostunut. Hän kuuluu jo menneeseen aikaan.