Yli kuukausi ja siinä samassa koko loma vierähti siilipoikueiden hoidossa. Puolison kanssa syötettiin ja lääkittiin parhaimmillaan kolmen tunnin välein yötä päivää piikkisiä maitonaamoja, joten maailman tapahtumat ja hulluudet saivat mennä menojaan. Ja vaikka vieläkin kaksi naarasta ja kaksi urosta kohottelevat painoaan vierashuoneessamme (eipä ole ollut yökyläläisiä jostain syystä, johtuisikohan siilinkakan hurmaavasta tuoksusta?), alan palata píkkuhiljaa kartalle.

Viimeistään minut herätteli viikonlopun näytös Malmin lentokentällä, kun Hawkit ja muut siivekkäät sukeltelivat talomme yllä.

Olen asunut aivan Malmin lentokentän laskeutumisalueen vieressä Maamiehenpolulla. Minulla on siis kokemusperäinen käsitys siitä, millaista meteliä lentokoneet siellä pitävät: eivät kummoisempaakaan. Hyvin sitä jaksoi sietää omalla maissipellollaan puuhaillessaan, kun lentokone laskeutui pihan päällä isoa tammea melkein hipoen.

Ja kerran tammeen laskeutui laskuvarjoilija. Puoliso irroitteli kalpean kiikkujan oksista ja auttoi soittamaan apua, kun miekkosen kädet tärisivät. Sen jälkeen pelkäsin eniten sitä, että laskuvarjoharrastajat putoaisivat sähkölinjaan ja pihapuihin. Lentokoneita en älynnyt pelätä.

Muutimme parisen kilometria kauemmas. Nykyisen asuinpaikkani yli lentävät Seutulan matkustajakoneet, mikäli poikkeusreittiä tarvitaan mm. silloin, kun parannetaan kenttää. Ne pitävät isompaa ääntä. Sen vastapainoksi myös muuttolinnut käyttävät samaa reittiä: viime syksynä yhden lyhyen aamupäivän aikana 17 parvea kurkia, hanhia, joutsenia....

Eivät huuda kuitenkaan niin kovaa kuin tuo mainio Hornet-Hawks-kaksikko. Satuin ulkoiluttamaan koiriani juuri tuolloin. Lähes 10 minuuttia korviini sattui niin, että pelkäsin meneväni paniikkiin. Minulla ei ole todettu paniikkihäiriötä. Sen sijaan minulla on putket korvissa lukuisien korvatulehdusten takia, jotka ovat keuhkokuumeeksi muuttuessaan yrittäneet viedä henkeni. Melun seurauksena sain ankaran päänsäryn ja pahoinvoinnin. Mitenköhän lapsikohtalotoverini: ne, joilla on myös putket korvissa tai parasta aikaa korvatulehdus?

Onneksi koirani ovat kaikki vahvahermoisia ja kovakorvaisia (tässäkin asiassa): eivät luppaläppiään lotkauttaneet.

Seurasin tämänpäiväistä keskustelua Iltasanomien sivulla. Siellä sai perheenisä kunnolla takkiinsa: perunakellariin vain kaksi- ja kolme-vuotiaiden kanssa lentonäytöksen ajaksi, jolleivat kersojen korvat muka kestä. Ja mitä kummaa sitä muuttaa lentokentän luo, jos ei melua kestä? Niin, voisimmepa aina valita. Entä ne, jotka asuivat siellä jo silloin, kun kenttää alettiin rakentaa? Jotkut heistäkin ovat vielä hengissä  ja heidän jälkeläisensä perintötaloissaan. Hushus, pois huvitusten tieltä!

Keskustelupalstalla kiiivailtiin siitä, että kun kerrankin 60 vuodessa saa vähän juhlia niin heti "jakomäkeläiset" ja "böndet" alkavat inistä melusta. Hassua, miten tartutaan epäolennaisiin asioihin: helsinkiläiset huutavat kaupunkilaisuudestaan ja muut siitä, miten viisaita maalla ollaan. Miten se liittyy lentomeluun tai Malmin lentokentän säilyttämiseen, ihmettelen minä.

Eipä ole monikaan lähiöläinen saanut kuulla niin paljon loukkaavia huomautuksia kuin Jakomäessä asuva. Se on joidenkin mielestä kuin sivistyksen musta aukko, johon kaikki katoaa. Tiedän kyllä muitakin sivistyksen mustia aukkoja, mutta ne ovat eräiden korvien välissä.

Oletko muuten käynyt siellä, siis Jakomäessä? Se on niitä harvoja lähiöitä, joiden keskelle jätettiin jo rakennusvaiheessa paljon puita ja viheraluetta. Ja siellä on sitä edelleen. Rakennuskanta on vaihteleva: omakotitaloista mataliin kerrostaloihin ja niihin korkeisiin, joista on huikea näköala; veikkaisin, että monipuolisempi kuin Pasilan tulevista pilvenpiirtäjistä ;) Ja halvempi.

Jakomäessä on historiaa: pirunpelto keskellä kylää ja venäläisten linnoitusvallituksia. Siellä, jos missä on kulttuuria, Jakomäen 40-vuotisen elinkauden synnyttämää: aitoa ja rehellistä - ei olla turhaan pikkurilli sojossa.

Mistäkö tiedän? Asuin Jakomäessä lapsuuteni ja varhaisimman nuoruuteni. Siitä on jo kauan, sillä talo, johon muutimme, oli ensimmäinen, joka sille kukkulalle rakennettiin. Se oli työläisten kaupunginosaa siinä missä Kalliokin, molemmissa omat työttömänsä. Sen työn pohjalta Helsinki on kasvanut.

Iltasanomien keskustelussa perustelut lentonäytökselle olivat heikot: "prum prum" ja "kunnon saundilla temppuja" ja  "tuplatulpat korvin ja mars kellariin". Pidetään hauskaa ja katsellaan lentokoneita.

Entä muuta? Kuinka paljon paloi kerosiinin kanssa otsonikerrosta? Kuka muuten maksaa loppuiän tinnituksen hoitokulut? Mitä mielikuvia esim. sodan jalkoihin joutuneen mielessä syntyy, kun mahtavaääniset koneet jyristävät taloja viistäen? Entä luonnonvaraiset ja muut eläimet: miten melu ahdistaa niitä ja vaikeuttaa niiden muutenkin hankalaa elämää ihmisen lähellä? Kuinka paljon aivan lentokentän kupeessa sijaitsevalla Fallkullan kotieläintilalla nautittiin näytöksistä?

Turhuuksien turhuus - tällaistako on hauskanpito; tämäkö ilahduttaa ja tekee onnelliseksi? Säilytetään silti Malmin lentokenttä.  Sen ympärillä on sitä vihreää, joka on ihmisen terveydelle tärkeää - myös niiden, joiden mielestä äänekkäät moottorit ovat ilona elämässä. Happea tarvitsee jokainen.