Suurimpia kysymyksiä filosofian ja tieteen alalla on ollut se, mikä ihmisestä tekee ihmisen ja ennen kaikkea se, miten hän eroaa eläimestä.

Opiskeluaikanani 1980-luvulla vastasin kyseisiin kysymyksiin sosiologian tentissä niillä tutkimustuloksilla, joita jo tuolloin oli saatavissa. Että ihmisapinat ja linnut käyttävät työkaluja, vaikka nimenomaan tenttikirjassamme sanottiin, että työkalujen käyttö erottaa ihmisen eläimestä. Että gorillan viittomat taipuvat kuvaamaan kieltä niin, että Koko kykenee abstraktiin ajatteluun huumorintajuisilla letkautuksillaan, vaikka nimenomaan tenttikirjassamme painotettiin, että kieli erottaa ihmisen eläimestä.

Tällä hetkellä tiedetään, että Koko ymmärtää yli 2000 puhuttua englannin kielen sanaa ja hänen viittomavarastonsa on yli 1 000 merkin laajuinen. Työkalujen käytön taitaa myös mustavaris (HS 2.6.2009), jopa kahden työkalun käytön peräkkäin. Tutkimustilanteessa se mm. taivutti rautalangan pätkän koukuksi onkiakseen ruokaa loukun uumenista. Sen  se teki hetkessä, eikä tarvinnut siihen tuhansien vuosien evolutiivista kehitystä.1246995014_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Vapaa-aikanani lueskelen Tiede-lehteä, joka - hyvin suppeasti tosin - tuo tietooni tieteen viimeisimpiä tutkimustuloksia aivokapasiteetilleni sopivasti pureskellulla tavalla. Yhä uudelleen esiin nousevat eläimet ja niiden työkalujen käyttö, eläinten kommunikointi (jota luonnollisesti verrataan omaamme ja arvostetaan sitä korkeammalle, mitä samankaltaisempi se on) ja suhteet lajitovereihin. Loputtomasti, aina uudelleen, ikään kuin kyse olisi jostakin uudesta merkittävästä seikasta, jota ei olisi jo  kymmeniä vuosia sitten tutkittu tavalla tai toisella.

Tutkimusten uusiminen osoittaa ehkä lähinnä sen, että tuloksia on vaikea tulkita, kun tutkimuskohteilla onkin persoonallisuus - kuten kaloilla. Mitä voi perinteinen tutkijaparka enää tehdä, ellei voi asettaa eläinlajeja älykkyyden mukaiseen hierarkiaan? Alimmat eläimet nousevat arvoasteikolla, ja ylimpien lajien (kuten ihmisen) arvo ei olekaan enää niin itsestään selvää. Kenties meitä muitakin kuin tutkijoita kauhistuttaa tieto siitä, että nuoret meribassit oppivat akvaariossa painamaan vedenalaista vipua saadakseen ruokapalan, kun ne ovat ensin katselleet toisia meribasseja, jotka on etukäteen opetettu tekemään näin. Eikös kalan paikan pitänyt olla veneen pohjalla pomppimassa?
Ekologian dosentti Heikki Hirvonen, joka tutkii kalojen persoonallisuuseroja ja oppimiskykyä sanoo, että tutkimusta ovat hankaloittaneet juuri yksilöiden suuret erot. "Vaikka koetilanteet tehdään samanlaisiksi, eläimet käyttäytyvät eri tavoin. Joku ottaa riskin siitä huolimatta, että sen ei muka pitäisi, ja joku toinen ei ota sitä silloinkaan, kun sen pitäisi ottaa." (Helena Telkänranta: Missä särki, siellä järki, Tiede-lehti 6/2007)

Hienoin asia, joka meitä ihmisiä yhdistää toisiimme, on nauru. Myös eläimet osaavat nauraa kanssamme. Koirista sen näkee, ja kun kesyrottaa kutittaa, sen kuulee korkeana sirkutuksena, apinatkin hymyilevät ja nauravat ääneen. Kissojen nauru ei näy tai kuulu samalla tavalla, mutta leikin yhteydessä niiden aivoissa erittyy hyvän olon tunnetta aiheuttavaa serotoniinia ja dopamiinia kuten ihmisellä ilon hetkellä. (Koirasi nauraa - tiedätkö mille? Tiede-lehti 8/2008). Jaak Panksepp ja Antonio Damasio, tunnetut aivotutkijat Iowan yliopistosta, ovat kartoittaneet nisäkkäiden aivojen limbistä järjestelmää. Ihmisellä se tiedetään keskeiseksi tunteiden kokemisessa. "Kaikilta tutkituilta nisäkäslajeilta löytyi aivoista kaikki samat rakenteet ja kytkennät, joiden ihmisillä ajatellaan tuottavan perustunteet eli ilon, surun, pelon ja suuttumuksen. Toisin sanoen ei ole ainakaan anatomisia esteitä sille, että samat tunteet jylläisivät karvaistenkin korvien välissä", kirjoittaa Helena Telkänranta.

Musiikin luomisen luulisi olevan jotakin sellaista, mikä on vain ihmisille ominaista, mutta kuinka ollakaan peippo bongaa Bachin, bonobo-apina jammailee bändissä ja valas soinnuttelee säkeitään, kuten Tiede-lehti 5/2009 osaa kertoa (Eläinkunnan muusikot - melkein kuin me).

Entäpä mitä muuta naurun ja laulun - ja alkuperämme - lisäksi yhteistä on tavassamme ajatella ja toimia: matemaattiset laskutoimitukset, hahmottaminen, lyhyt- ja pitkäkestoinen muisti, arviointikyky, ennakointi?

Pesään palaavien muurahaisten reitinvalinta noudattaa tiettyä laskentakaavaa, jossa otetaan huomioon jokaisen kuljetun etapin vaakasuuntainen kulma aurinkoon nähden ja kunkin etapin kävelemiseen kulunut aika.
Mustekala ratkaisee kierrekorkin avaamisongelman olipa purkki muodoltaan millainen tahansa.
1246996201_img-d41d8cd98f00b204e9800998e
Mehiläinen mittaa lentämänsä matkat näköaistin avulla eli maastonmuotojen ja maamerkkien kuvat mehiläisen silmissä muuttuvat sitä mukaa kuin se lentää, ja aivoihin tallentuva muuttuvien kuvien virta muuntuu tiedoksi kuljetun matkan pituudesta.
Hämähäkki sommittee seittinsä varsin optimaalisesti, sillä päätös verkon mallista syntyy jo työn alussa kannatus- ja reunalankoja kutoessa. Niitä pitkin kipittäessään se hahmottanee jonkinlaisella alitajuisella askelmittarilla etäisyydet ja sopeuttaa seuraavat työvaiheet niihin. (Helena Telkänranta: Muurahainen ratkaisee yhtälön, Tiede-lehti 7/2008)
Alkaa vähitellen tuntua siltä, että ihmisten ja eläinten eroavaisuuksia pitää ryhtyä etsimällä etsimään.

Jos nyt jotakuta kiinnostaisi vuosikymmenten takaiset tenttitulokseni, voin kertoa, että sain em. sosiologian tentistä parhaimman arvosanan ja plussan päälle siitä huolimatta, etten kirjoittanut lainkaan siitä, mitä tentittävissä kirjoissa luki. Meillä olikin tuohon aikaan Tampereen yliopistossa proffat ja assistentit, joilla oli innovatiivisyyttä omasta takaa ja jopa jakaa (eikä sitä varten tarvinnut muuttaa yliopistolaitosta). Tietoa sai kauhoa käyttöönsä vapaasti niin vasemmalta kuin oikealtakin!