Jotkut haluavat itselleen vaikean ja haasteellisen koiran; jotkut minäkuvaansa kohottamaan koiran kuin komean auton tai moottoripyörän;  jotkut pelkäävät elämää, ja kun koira herättää pelkoa muissa, se lievittäää omaa pelkoa; jotkut tekevät koirasta näyttelyesineen, joka menettää kokonaan koiruutensa; joillekin koira on lapsi, jolle leperrellään ja jota hemmotellaan syöttämällä ja pukemalla koiran terveydestä ja ominaisuuksista piittaamatta; jotkut haluavat pakonomaisesti auttaa eläimiä esim. hankkimalla löytökoiria, eivätkä pysähdy arvioimaan sitä, ovatko kyvykkäitä ja kyllin pitkäjännitteisiä kohtaamaan mahdollisesti hankalan koiran ja sen tuottamat ongelmat ympäristölleen... (Tunnistanko ainakin tästä jälkimmäisestä itseni?) Kun koiran hankinta perustuu tällaisiin psykologisiin ja usein itseltäkin salattuihin motiiveihin, ongelmat vain odottavat ilmaantumistaan.

Yhdysvaltalainen tutkimus toteaa, että aggressiivinen ihminen hankkii aggressiivisen koiran. Tutkijat Jaclyn Barnes ja Barbara Boa Cincinnatin yliopistosta ovat tutkineet, että häijyjen koirien omistajat syyllistyvät lapsiin ja puolisoonsa kohdistuviin väkivaltarikoksiin, ja/tai saavat tuomioita esim. huumausainerikoksista 30% todennäköisemmin kuin ei-vihaisten koirarotujen omistajat. Vihaisina ja häijyinä koirina tutkijat pitävät sellaisia, jotka provosoimatta ovat tappaneet tai vahingoittaneet vaikeasti ihmistä, tappaneet toisen koiran tai kuuluvat rotuihin, jotka tunnetaan pittbul- ja rottweiler-tyyppisinä. Ei-vihaisiksi roduiksi Barnes ja Boa mainitsevat mm. colliet, terrierit ja puudelit.
Aggressiivisina pidetään nimenomaan isoja koiria ja tiettyjä käyttötarkoitukseltaan suojeluun, vartiointiin tai hyökkäämiseen jalostetuja koiria, mutta entäpä me pikkuisten fifien, esim. villakoirien omistajat? Eläintenhoitaja- samoin kuin eläinlääkäriystävä nimittäin molemmat sanovat, etteivät työvuosiensa aikana ole joutuneet laittamaan millekään muulle koirarodulle kuonokoppaa niin usein kuin juuri esim. villakoiralle. Olenko siis valinnut juuri pieniä koiria - ja peräti kolme - siksi, että olen aggressiivinen? Ehkäpä tutkimus yleistää liikaa, mutta joitakin viitteitä siitä voi kuitenkin saada, millaisia omistajia hihnan toisessa päässä saattaa liikkua.

Koirien määrä on lisääntynyt hurjasti; yksin vuonna 2007 Suomen Kennelliiton rekisteriin vietiin 50 000 uutta ihmisen parasta ystävää. Niinpä myös uutiset ikävistä kohtaamisista ovat lisääntyneet kahden viimeisen vuoden aikana. Suomessa on n. 600 000 koiraa, siis joka 5. perheellä. Koirien kanssa on vain opittava elämään, ja on välttämätöntä, että ne kasvatetaan yhteiskuntakelpoisiksi riippumatta siitä, mitä rotua ne ovat ja mikä niiden käyttötarkoitus on.

Koska koirien määrä on suuri, yhä todennäköisemmin törmätään vastakkain kulman takaa tulevan vapaan ja toiselle koiralle tai ihmiselle vihaisen koiran kanssa. Tai sitten sellaisen, joka kyllä on hihnassa, mutta jota ei pystytä pitelemään. Eräs ystäväni on jo useamman kerran elämässään paininut ison, vapaana olevan koiran kanssa, kun se on pyrkinyt puremaan hänen omia koiriaan. Kyse on aina ollut siitä, ettei omistaja ole halunnut (katsoo, ettei ongelma ole hänen, vaan vastaantulijan) tai osannut (miten tässä näin kävi, meidän koirahan on aina niin kiltti kaikille?) ottaa vastuuta koiransa käyttäytymisestä, siitä huolehtimisesta ja/tai sen ohjaamisesta.

Keräsin lehtiarkistoista muutaman vuoden kattavaa tilastoa koirien aiheuttamista vammoista ja kuolemista: voit katsoa sitä täältä. Koira on tiettävästi tappanut 3 ihmistä Suomessa, mutta sitäkin useammin aiheuttanut vakavia, pysyviä vammoja.
Tilastosta puuttuvat luonnollisesti koirien hyökkäykset toisten koirien kimppuun, sillä niitä ei pidetä mediassa merkittävinä uutisina. Hyökkäyksen kohteeksi tai koiransa toisen koiran hampaisiin menettäneen ihmisen ahdistus ja suru on kuitenkin suuri. Sen varmaan ymmärtää sekin, jonka koira oli sillä kertaa tilanteessa se vahvempi.

Ongelma ei ole vain Suomen oma. Vuoteen 2006 mennessä 12 Euroopan maata luokitteli eri koirarotuja vaaralliseksi tai kielletyiksi.
Yksi varhaisimmista potentiaalisesti vaarallisten koirarotujen omistamiseen liittyvistä laeista säädettiin vuonna 1991 Iso-Britanniassa, jossa laki kielsi 4 koirarotua. Osa niistä kuitenkin vapautettiin pannasta v. 1997. Vuonna 1998 Irlantiin saatiin laki, joka määrää 11 koirarodun edustajan kulkemaan kuonokoppa päässä julkisilla paikoilla ja omistajan pitämään koiraa lyhyessä talutuspannassa ja tunnistetiedoin varustettuna. Vuotta myöhemmin Ranskassa pittbullterrierin omistaminen kiellettiin kokonaan ja olemassa olevat yksilöt määrättiin steriloitaviksi. Amerikanstaffordshirenterrieri, tosa ja rottweileria muistuttavat koirat luokiteltiin niin ikään vaaralliseksi. Ranskalaisesta lainsäädännöstä otti mallia myös Luxemburg vuonna 2000. Samana vuonna Hollannissa  säädettiin laki, joka määrittelee neljä vaarallista koirarotua. Vuonna 2005 lakiin lisättiin kohta, että joidenkin toisten rotujen koirien on läpäistävä käyttäytymiskoe, mikäli niitä hankitaan. Espanjassa vuoden 2003 lain mukaan vaarallisia rotuja on 8, mutta myös niitä muistuttavat koirat luetellaan kuuluvaksi samaan kastiin. Tanskassa pittbullterieri ja tosa luokiteltiin vuonna 2000 vaaralliseksi ja steriloitaviksi; näin myös Norjassa v. 2001. Puolan lainsäädännön mukaan (laki on asetettu v. 2003) koiraroduista 9 on luvanvaraisia, minkä lisäksi kaikkien pihakoirien aitauksista on huolehdittava ja ne on merkittävä "varokaa koiraa"-kyltillä. Italiassa samana vuonna määrättiin 92 koiraa vaarallisten koirien listalle, koirille pakollinen kuonokoppa julkisilla paikoilla ja omistajille vastuuvakuutus. Lain valvonta ei kuitenkaan ole kovin järjestelmällistä.

Saksassa on Euroopan tiukin koiralaki, jonka mukaan koirat on jaettu kategorioihin niiden vaarallisuuden mukaan. Mitenkähän tämä Suomessa onnistuisi, sillä kun "riskirotujen" omistajia kuuntelee, kaikki heidän koiransa ovat maailman kilteimpiä ja ystävällisimpiä, niitä täytyy vain osata hallita. Kasvattajan tulee kuitenkin varmistaa se, että perhe joka ostaa ko. koiran, kykenee hallitsemaan sitä.  Perheen ja koiran elämää olisi seurattava, ja jos kasvattaja epäilee, ettei koiran hankkija ole panostanut koiran koulutukseen, tilanteeseen pitäisi puuttua - jopa siinä määrin, että koira voitaisiin ottaa sen omistajalta pois (ennen kuin viranomaiset tekevät sen onnettomuuden jo satuttua).

Sanotaan myös, ettei mikään koirarotu ole juuri rotunsa tähden toista vaarallisempi. Entä koiran käyttötarkoitus - jokaisella rodulla on syy olemassaoloonsa, sillä ihminen on kautta vuosisatojen jalostanut vain itselleen hyödyllisiä eläimiä? Miten esim. koira - vain yhden esimerkin mainitakseni - joka on nimeomaan jalostettu orjien jäljestämiseeen ja myös tappamiseen, voisi olla kovin luotettava suhteessaan ihmiseen? Orjuudesta ei ole niin kauan, että koiran perimä olisi siitä täysin muuttunut - varsinkin, kun näyttelykoirien jalostuksessa painotetaan enemmän ulkomuotoa kuin luonnetta (ja juuri näyttelykoirien sertifikaatit sokeuttavat useimmat koiraa hankkivat ihmiset).

Ylilyöntejä tapahtuu myös lainsäädännössä, niin kuin esim. Italiassa, kun pelko käy liian suureksi. Vapaana liikkuva vihainen tai hallitsematon koira (niin kuin myös sottainen omistaja, joka ei korjaa koiran jätöksiä) herättää koko eläinlajiin kohdistuvaa vihamielisyyttä. Herääkin kysymys, miksi eläinystävä, koiraihminen, koiranomistaja, haluaa tällä tavoin kiinnittää negatiivista huomiota ystäväänsä.  Vai pitäisikö meidän sittenkin kääntää katseemme edellä mainittuun yhdysvaltalaiseen tutkimukseen?

Jokainen koira kykenee aggressiiviseen käyttäytymiseen, mikäli se ajeteaan tilanteeseen, jossa sen ei ole mahdollista paeta ahdistelijaansa. Pieni koira saa aikaan pienempiä vammoja, suurempi voi myös tappaa. Kennelliitolla, koirien kasvattajilla ja eläinsuojeluyhdistysten vastuulla on jatkuvasti opastaa ja kouluttaa (ilmaiseksi!) lapsia ja aikuisia siinä, miten koiraa lähestytään (tai jätetään lähestymättä) - oli se vieras tai oma. Tämä on yksi haaste omalle yhdistyksellemmekin.

Kipukoirat ovat asia erikseen. Sairaaksi jalostetut koirat, jotka esim. kävelevät koko ikänsä takajalat koukussa tai joiden pitkä selkä aiheuttaa vammoja ja jatkuvaa kipua, ovat tietenkin ärtyisiä. Jokainen vastaantulija liikkumisellaan ja tuntemattomilla aikeillaan on mahdollinen kivun tuottaja - kivun, johon koiran koko huomio on keskittynyt. Tällainen koira on arvaamaton - myös omalle perheelleen. Koirien omistajana meidän tulisikin tarkkailla koiriemme terveyttä ja käyttäytymistä sekä opetella tuntemaan sen eleitä. Näin vältytään siltä, että iloisesta ja tyytyväisestä koirasta tulee purija. Jokainen vastuullinen koiran hankintaa suunnitteleva tutustuu myös eri rotuihin ja miettii, miksi juuri tämä koira sopii minulle - ulkonäkö ja hyvät näyttelytulokset eivät ole parhaimpia valintaperusteita.

(Lähteenä mm. Koiramme 7-8/2006)