Tiede 3/2009 lehdessä (s. 68) referoitiin tutkimusta, jossa testattiin auttavatko koirat hätään joutunutta omistajaansa. Vuonna 2006 tehtyyn tutkimukseen osallistui 12 koiranomistajaa lemmikkeineen Sen suunnittelivat kanadalaiset Krista Macpherson ja William Roberts. Mukana oli useita rotuja kuten collieita, saksanpaimenkoiria, rottweilereita ja villakoiria.

Ensimmäinen koe suoritettiin siten, että koira vietiin lenkille avoimelle kentälle. Kun saavuttiin tiettyyn kohtaan, omistaja painoi kädet rinnalleen, haukkoi henkeä, yski ja kaatui sitten liikkumattomaksi maahan. Ulkopuolinen tarkkailija istui penkillä 6 metrin päässä.  Oletuksena oli, että koirat hakisivat häntä apuun. Tapahtuma videoitiin ja kun myöhemmin nauhat tutkittiin, huomattiin, että ainoa joka reagoi muuten kuin nuuhkimalla maastoa, oli villakoira, joka kiipesi tarkkailijan syliin istumaan.

Seuraavassa kokeessa sattui "onnettomuus" koirien tottelevaisuuskoulussa. Saavuttuaan paikalle koira omistajineen meni huoneeseen, jossa kirjahylly "kaatui" omistajan päälle. Hän päästi koiransa vapaaksi ja käski sitä hakemaan apua. Koirat tuijottivat kirjahyllyn alla makaavaa omistajaansa nolostuneena ja heiluttivat häntäänsä.

Tutkimuksen johtopäätöksenä oli, ettei sankarillisuus kuulu jokaisen koiran ominaisuuksiin.
1245354764_img-d41d8cd98f00b204e9800998e
Höh. Eihän koira nyt niin typerä ole, että se reagoi paniikilla tilanteeseen, jossa sen hajuaisti kertoo, ettei ilmassa ole adrenaliinin hajua, verestä puhumattakaan. Tuossa tilanteessa hätääntyy vain hieman höpsömpi eläin. Sellainen kuin lapsuuteni hurmaava Nalle-pystykorva. Se tyttö säntäsi hakemaan aina apua, kun 9-vuotiaana hyppäsin ladossa korkeilta tikkailta heinäkasaan ja leikin sitten kuollutta. Joka ikinen kerta, uudestaan ja uudestaan, karvaturri haukkui ensin ympärilläni, nuoli huolestuneena kasvojani ja kun en vieläkään osoittanut elonmerkkejä, juoksi kamalasti huutaen kohti taloa. Kun juuri ennen sen ryntäämistä sisälle "heräsin kuolleista", se juoksi aina yhtä iloisena säksättäen luokseni ja kaakatti onnellisena ympärilläni. Jos se olisi ollut ihminen, se olisi oikonut vaatteitani ja tarkistanut mustelmiani.

Nyt jälkeen päin tunnen suurta syyllisyyttä, että panin sen niin monta
kertaa huolestumaan; jopa niin paljon, että se yritti heinäladossa estää minua kiipeamästä tikkaille. Niin ja kaikkialla muuallakin kuin heinäladossa: tikkaat ja minä olimme sille sietämätön yhdistelmä. Puihin sain kyllä kiipeillä, mutta tikkaille - ei tule kuuloonkaan, pudisteli Nalle sievää päätään.

Ei koiran sankaruutta tuollaisilla tutkimuksilla saada selville - ja sellaisiin, joilla sen voisi selvittää, ei suostu kukaan täysjärkinen koiranomistaja koekaniiniksi. Lukuisilla suomalaisilla on tiedossaan tarinoita koirasankareista, ihan lähipiirissään. Ja kissasankareista. Ne eivät ole urbaaneja legendoja, niin kuin eivät valitettavasti huonot tutkimuksetkaan.