1241817500_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Miten siinä niin kävi, että pörröisestä pupusesta tuli lehdistön inhokki numero yksi? Jokainen vähänkin itseään lehdeksi kutsuva kirjoittaa ällistyttävän pitkiä juttuja villikanista: taustoittaa, kuvailee laveasti ja maalailee kauhukuvia… Kirkko ja kaupunkikin ((nro 13, 1.4.2009) yhtyy kuoroon niin, että lehden lukija joutuu mielipidepalstalla muistuttamaan, että kanitkin ovat Jumalan luomia.
Kaniini saa pandemian verran palstatilaa ja sen tekemiä tuhoja Etelä-Suomessa voi jo verrata lintuinfluenssan aiheuttamiin ylilyönteihin maailmalla ja meillä. Oli pää- tai ilmaislehti, oman paikkakunnan aviisi tai koko kotimaan kattava - kaikissa sama lynkkaushenki.

Ihan kuin ei tässä maassa olisi muuta jahdattavaa tai jahkailtavaa. Kunpa toimittajat jaksaisivatkin yllyttää meitä samalla tavalla paheksumaan poliittisia päätöksiä vaikkapa seuraavilla otsikoilla: ”Citypoliitikko sallii rakentajien tuhota kaupunkiluontoa” tai ”Villiintyneet poliitikot tekemässä toinen toistaan tuhoisampia päätöksiä” tai ”Maisemaa pilaavat arkkitehdit helsinkiläisten riesana”…

Sitten ihmetellään, kun yllytyshullut kansalaiset ovat alkaneet lahdata kaneja heinähangoilla, talikoilla ja omatekoisilla ansoilla (HS 8.5.2009).

Valitettavasti kanit ovat vain yksi esimerkki siitä, miten viestinnällä saadaan äärireaktioita aikaan. Niin tapahtui sudelle, jonka vaarallisuudesta ja aiheuttamista tuhoista on rummutettu niin pitkään, että kaupunkilainenkin alkaa pikkuhiljaa uskoa, ettei maaseudulla kannata liikkua ulkosalla muuten kuin aseistettuna tai taksilla.
Ja niin on tapahtunut karhulle, tuolle kaikkien ulkoilijoiden uhkalle, jota voidaan poliisin ja merivartioston pakottamana uittaa tuntikausia merellä Hankoniemen ympäri, jotta ihmishenget säästyvät. Siteeraan tässä tapauksen selvitystä: ”Riistapäällikkö kertoo, että karhun uittaminen ei hänen käsityksensä mukaan ole eläinrääkkäystä, koska karhu oli itse mennyt veteen.” (Eduskunnan oikeusasiamiehen ratkaisut ja kannanotot 2001-; eoam 1654/2007).

Eikö maailmastamme puutu uhkakuvia? Vai kiinnitetäänkö katseemme kauas, kun meidän pitäisi nähdä lähemmäs?