Lauantaina 18.4. lähdimme jännittynyttä odotusta uhkuen hakemaan Tallinnasta toista tuontikoiraamme. Ensimmäinen, villakoiramummomme Tilda, oli osoittautunut täydelliseksi kympiksi: se on rakastettava, tottelevainen, hyvin koiraa puhuva yksilö, joka pitää ihmisistä ja lajitovereistaan sukupuoleen katsomatta. 

 

Tiesimme, että koiran ”ostaminen säkissä” sitä näkemättä on aina riski. Löytökoirat on tuotu tarhalle useimmiten syistä, jotka ovat johtaneet koiran psyykenrakenteen vahingoittumiseen - joskus tilapäisesti, joskus lopullisesti. Olimme varautuneet remmiräyhään, eroahdistukseen, arkuuteen, luulimme, että jopa yllätyksiin…

Tildankin sopeutuminen oli kestänyt lähes puoli vuotta: oli sisälle pissaamista, turhaa haukkumista, pelkoja, yksinjäämisen ahdistusta, yleistä epäluottamusta ja apeutta. Normaalia, ajattelimme me, sillä jos joutuisimme yllättäen muuttamaan Vironmaalle, taitaisimme itsekin oirehtia; emme ehkä juuri Tildan tavalla, mutta ihmisille sopivalla masennuksella ja stressillä.

 

Olimme kertoneet tarkasti koiria Virosta tuovan yhdistyksen edustajalle, mitä toivoimme: nuorehkoa, narttuja kunnioittavaa urosta; aluskarvatonta, sillä sellainen ei aiheuta meille allergiaa; ei riistaviettistä, koska koiran on elettävä perheessä, jossa on hoidossa luonnonvaraisia eläimiä; kokoluokka sellainen, ettei se ole liian kookas 6-kiloiselle kääpiövillikselle ja 1,5 kg painavalle maltankoiralle. 

 

Sellainen koira löytyikin, ja peruutimme toisen yhdistyksen kanssa varaamamme koiran, sillä epäilimme, että sen sukujuurissa oli snautseria tai terrieriä. Tämä valintamme tuntui oikeammalta. Yhdistys piti myös meitä sopivana perheenä koiralle, jota tästä lähin kutsun Piksiksi.

 

Koiran esittelysivulla oli ollut kuva harlekiinipuudelin näköisestä pensaikosta, joka vaikutti veikeältä. Sivulla kerrottiin, että sen turkkia on hoidettu huonosti, ja ettei sen karvapeitteensä takia ole hyvä olla tarhaolosuhteissa. Ihmettelimme hieman, onko koiratarhan resurssipula niin suuri, ettei kukaan ehdi leikkaamaan sen karvaa lyhyeksi. Lisäksi kerrottiin, että koira oli hoidossa erään tarhan hoitajan luona jonkin aikaa, mutta perheen oma koira oli niin aggressiivinen, ettei tämä meille valittu koira voinut jäädä kyseiseen kotiin pidemmäksi aikaa.

 

Tallinnan satamassa Piksi lähti mukaamme muina koirina: se oli jo tottunut siihen, että remmin päässä vaihtui alituiseen ihminen. Ennen kaikkea se oli iloinen saadessaan lukuisten viikkojen jälkeen nuuskia uusia hajuja kaikessa rauhassa, kamppailematta asemastaan, tilastaan ja ravinnostaan muiden tarhassa olevien koirien kanssa. Se antoi ystävällisesti kantaa itsensä laivaan sen kummemmin vastustelematta. Puolisolle kantaminen oli koettelemus, sillä koiran turkki haisi erittäin pahalle. Pikkuhiljaa kuitenkin totuimme Piksin laitapuolen hajahdukseen.

 

Tallik Siljan Superstar-laivalla asetuimme kaikki kolme, mies, koira ja minä, kennelhuoneeseen. Sen sopimattomuudesta eläinten kuljetukseen voisin kirjoittaa toisen jutun - niin äänekäs, kuuma ja ahdas paikka se oli. Jos olisin taipuvainen klaustrofobiaan, olisin reagoinut heti. Piksi reagoikin: kennelhuoneeseen näet tuotiin n. 40 kg painava, säkäkorkeudeltaan n. 70 cm:n molossikoiranarttu. Ellei puoliso olisi pidellyt Piksiämme kaikin keinoin rintaansa vasten, se olisi oikopäätä rynnännyt vieraan nartun kimppuun. Vieras näytti alistuneelta ja onnettomalta, eikä onneksi vastannut millään tavoin hampaitaan esittelevän ja kalisuttavan Piksin provokaatioon. ”Piksi on pelokas, ahtaassa paikassa, tuntemattomien ihmisten ja suuren lajitoverin kanssa”, järkeilimme. Meitä kuitenkin alkoi hiukan pelottaa, miten se tulisi toimeen vanhojen mummojemme kanssa. 

 

Piksin, Danan ja Tildan tutustuminen sujui kuitenkin hyvin piha-aitauksessa, jossa omat koiramme odottelivat tulokasta. Tilda tervehti kohteliaasti, mutta vastasi sitten Piksin murahteluun muutamalla lyhyellä, kuvaavalla näykkäyksellä. Dana puolestaan ei ollut näkevinään: Piksi oli sille ilmaa, kuten kaikki muutkin koirat paitsi Tilda. Piksi-poika rauhoittui.

 

Uudelle perheenjäsenelle esiteltiin sen uusi koti. Se sai heti juomaa ja kevyen aterian muista koirista erillään, sillä se oli sitä mieltä, että löytäjä saa pitää, jos on kyllin röyhkeä - se tapa koiratarhallakin oli ollut.  

 

Myöhään illalla totesimme, että olisi sääli jättää koira alakertaan, kun me kaikki muut nukkuisimme yläkerrassa. Ottaisimme sen mukaamme, kun ensin olisi hiukan leikannut pääliturkkia, josta pahin lika ja haju irtoaisi paakkuuntuneen ja huopaantuneen karvan mukana. Tiesin, että turkki kiristi koiran ihoa kuin kireälle vedetty poninhäntä ja pelkäsin, että sen alla saattoi olla märkäisiä haavaumia. Nostin varovaisesti yhtä karvakekoa Piksin selässä ja leikkasin sen poikki. Tajusin heti, että saksilla tästä ei selvittäisi, turkki oli juuresta saakka paksuksi matoksi vanuttunutta. Samaan aikaan Piksi hyökkäsi: sen varoitus oli äänekäs, mutta lyhyt. Hyvin nopeasti se oli iskenyt hampaansa sekä sen päätä rapsuttelevan puolison, että minun käteeni. Puremat olivat napakoita, eivät kuitenkaan näykkäisyjä. Ne tekivät kipeää, mutta iho ei vahingoittunut. Nappasin sitä kuonosta kiinni ja tuijotimme pitkään ja hievahtamatta toistemme silmiin. Minä luovutin, Piksillä ei ollut aikomustakaan. Tässä siis oli syy, miksi Piksin turkkia ei oltu leikattu. 

 

Sunnuntaina tilasimme ajan eläinlääkärille. Muuten päivä oli rauhallinen, mutta Piksi murisi aina nartuillemme, jos se halusi itse huomiota ja jompikumpi vanhoista rouvistamme halusi tulla luoksemme. Joka kerran Tilda pani hanttiin näykkäisemällä Piksiä nenästä. Tiettyä jännitystä oli ilmassa ja näytti siltä, että lopulta mummot alkoivat antaa osittain myöten nuorelle prinssipuolisolle.

Ulkona Piksi sai aina tolkuttoman raivokohtauksen nähdessään koiran hyvinkin kaukaa. Vältimme kohtaamisia ja onnistummekin siinä. 

 

Maanantaina Piksi vietiin eläinlääkärin vastaanotolle, jossa se rauhoituspiikin saadessaan yritti välittömästi, ilman varoittelua puraista. Oli tarkoitus, että Piksin yleiskunto tarkistettaisiin, turkki leikattaisiin kokonaan pois, pitkät kynnet lyhennettäisiin ja poika kastroitaisiin. Se punnittiin. Laihanakin se painoi - tosin karvoineen kaikkineen - 6,8 kg. Hyvässä kunnossa se saattaisi painaa yli 10 kg.

 

Kun muutaman tunnin kuluttua noudimme koiraa, käytävällä lähestyi raivoisasti ärisevä eläin, joka epätoivoisesti yritti järsiä suojatötterönsä läpi ensin eläintenhoitajaa ja sitten puolisoa. Karvapeitteen alta oli paljastunut puoliksi terrieri, mahdollisesti staffi. Sillä oli lihaksikas, pieneksi koiraksi leveähkö rintakehä, paksuhkot, lyhyet jalat ja kupera pää, jossa kaksi kaunista, mantelinmuotoista silmää tarkkaili epäluuloisesti. Sen iho oli aivan terve ja hienoisen aluskarvan peitossa. Villakoira oli tyystin kadonnut karvan mukana.  

 

Kotona oli pakko irrottaa läpinäkyvä suojatötterö sen päästä, sillä se oli aivan liian iso: eläin ei olisi pystynyt juomaan tai syömään se päässään. Ennen kuin onnistuimme siinä, koira oli purrut kätemme verille. Enää se ei viitsinyt varoa, sen tarkoitus oli satuttaa. Raatelemaan se ei tosin ryhtynyt. Oli pakko saada sen ylle suoja-asu, lasten body, jossa on nepit hännän alla. Sen ei saisi antaa nuolla tuoretta kastraatiohaavaansa.

 

Entäs nyt: haavaa emme saisi pyyhittyä Betadinella, bodya emme voisi irrottaa pissalle mennessä ja kiinnittää taas takaisin sieltä tultaessa, turkkia emme voisi hoitaa, emmekä leikata kynsiä; jos koira satuttaisi itsensä, mitään ei olisi tehtävissä. Tai siis tietysti voisimme: paksut hanskat kädessä ja käsivarret suojattuna päällystakilla. Pakottamalla koira sellaiseen, jota se kaikin keinoin vastustaisi, sillä pehmeisiin koirankasvatusmenetelmiin ei olisi aikaa. 

 

Olimme koko joukko adrenaliinihien peittämiä, minä olin pelokas, puoliso enemmänkin kiukkuinen. Piksi ei aivan ilmeisesti antanut käsitellä itseään millään tavalla. Tämä käyttäytymismuoto oli ollut antoisa ja se oli saanut olla rauhassa koko nelivuotisen ikänsä: ”huonosti hoidettua” turkkia ei oltu koskaan hoidettu, eikä mitään muutakaan tehty. Kynnet olivat onneksi kuluneet ennen kuin olivat kasvaneet anturoihin kiinni.

Eristimme koirat toisistaan, sillä Piksin käyttäytyminen ei ollut luotettavaa. Se raukka oli hyvin hellyydenkipeä, halusi loputtomasti rapsutusta, mutta samalla tarkkaili meitä epäluuloisesti, ettemme saisi päähämme tehdä minkäänlaisia hoitotoimenpiteitä. Niin minäkin tarkkailin: tuntui kuin olisi silitellyt sirkkelinterää, joka saattaisi minä hetkenä hyrähtää käyntiin. Olin täysin tottumaton hallitsemaan tätä koiraa, tajusin sen. Soitin yhdistyksen yhteyshenkilölle ja kerroin, mitä meille kuului.

 

Illalla yhteyshenkilö tuli käymään. Kaikesta näimme, että hän oli sitä mieltä, että olimme kauhistuneet näykkivää koiraa, jolla luonnollisesti oli stressiä käsittelystä, olihan se kokenut kovia. Kun Piksi oli käynyt hänen kimppuunsa pariin otteeseen erilaisissa käsittelytilanteissa (siis kaikessa muussa kuin rapsutuksessa), hän kaiketi muutti mielensä. Koira lähti hänen mukaansa.

 

Kun ovi sulkeutui, itkimme molemmat, puoliso ja minä. Itkimme surua siitä, miten koiralle nyt kävisi: millaiseen kiertoon se lähtisi, sillä aivan selvästi yhdistyksen oli tarkoitus etsiä sille uusi koti. Se oli joutunut koiratarhalle (ehkä monen tuntemattoman mutkan kautta), sitten se tuotiin pitkä matka Tallinnaan, sieltä laivalla Suomeen, sitten kotiimme, sen jälkeen se lähti yhdyshenkilölle, sieltä mahdollisesti varsinaiseen hoitokotiin ja sieltä uuteen kotiin… Miten vahvasti traumaattinen koira kestäisi sen, kun se jo nyt oli selvästi tasapainoton? Oliko ylipäätään järkevää pitää hengissä koiraa, joka kokisi kaiken käsittelyn hyvin ahdistavaksi? 

 

Itkimme syyllisyyttä siitä, että olimme osallistuneet koiran tuomiseen Suomeen ja sen pitkään, loputtomalta tuntuvaan matkaan paikasta toiseen; ja itkimme epäonnistumisen tunnetta, sillä olimme ikään kuin luovuttaneet liian helpolla. Näihin tunteisiin ei edes vaikuttanut se, ettemme koskaan olisi voineet olla varmoja, käykö se mummojemme kimppuun sillä aikaa, kun olemme poissa. Eikä niihin vaikuttanut se, että meille oli valittu koira, joka kaikessa suhteessa oli aivan vastakkainen toiveisiimme nähden. 

 

Missä kohdassa tätä jatkumoa oli epäonnistuttu? Virolaisessa koiratarhassa, jossa yhdistyksen jäsenille ei ollut kerrottu kaikkea tarvittavaa tietoa? Yhdistyksessä, jossa ei varmistettu, että koiran luonne ja käyttäytyminen olisivat vastanneet koiran tulevan perheen toiveita? Meidän halussamme hankkia koira, jota emme olleet tavanneet? Olisiko meidän pitänyt vaatia päästä tapaamaan koiraa tarhalle siitä huolimatta, ettei meille oltu ehdotettu sitä, eikä se kuulu koiria tuovien yhdistysten toimintamuotoihin? 

 

Meidän mieleemme nousi monia kysymyksiä, joita meidän ei tarvinnut kysyä, kun toimme Tildan kotiimme: Onko koiria tuovien yhdistysten käsitys löytökoirien käyttäytymisestä vääristynyt: tuntuu, että hyväksytään liian helposti se, että koira käyttäytyy aggressiivisesti eli onko epänormaalista tullut normaaliuden mitta? Kuinka moneen perheeseen tällainen koira sopii? Eikö koirasta tule kuin koe-eläin tässä prosessissa? Kuinka moni koira sortuu tässä kamppailussa, jossa ihminen pyrkii sopeuttamaan henkisesti koville joutuneen koiran itselleen sopivaksi? On liian monia koiranelämiä, jotka päättyvät lopetukseen Suomessa, eikö olisi eläinsuojelullisesti järkevämpää lopettaa aggressiivinen ja traumaattinen koira jo kotimaassaan? .

Kuinka moni koiraa ulkomailta hankkiva varautuu maksamaan kolmesta ensimmäisestä vuorokaudesta koiran kanssa yli 600 euroa (koiran eläinlääkärikäynti, koiran hinta, koiran nouto Tallinnasta, koiran talutin, panta ym. tarvikkeet)? Entä ne muut vuorokaudet: tähän laskuun lisätään vielä toistuvat käynnit asiantuntevan koirankouluttajan luona - hänen palveluitaan omistaja sitoutuu sopimuksen mukaan käyttämään. Mitä jos koira vahingoittaa vieraita koiria ulkoilutettaessa ja lasku seuraa perässä? Tällaiselle koirallehan on vaikea saada vakuutusta.

Tavallisen koiranomistajan pieni ääni kysyy, eikö koiran omistamisen ja sen kanssa olemisen pitäisi olla hauskaa? Loputon uhrautuminen löytökoiran kasvattamiseksi, sopeuttamiseksi ja sosiaalistamiseksi onnistuu vain todella harvoilta ja valituilta. Ei meiltä, totesimme. Tästä tiedosta maksaa siis Piksi.

Koiria tuovien yhdistysten pitäisi selvittää kahden keskisissä keskusteluissa tämä kaikki todella perusteellisesti ja rehellisesti löytökoiraa hankkivalle. Rehellisyys ei aina ole toimintaperiaatteena, sillä monesti koira halutaan vain pois tarhalta ja lopetusuhan alta. Koiran ikää saatetaan tuoda alaspäin, sillä vanhat koirat  "tekevät huonosti kauppansa", mutta ne myös maksavat lääkärinkuluineen; entä jos koiran hankkineella ei olekaan varaa tuhansien eurojen laskuihin? Inhimmillistä, mutta eikö siitä loppujen lopuksi kuitenkin kärsi koira?

Emme olleet aivan ummikkoja koiranhankkijoita, ja meille kävi näin. Millaisia kohtaloita koetaan muissa löytökoiraperheissä? Olen pohdiskellut, näinkö onnistunut koiranhankinta ulkomailta olisi n. 30 % luokkaa: tätäkin asiaa pitäisi tutkia. Vapaaehtoistyöntekijöillä ei ole siihen mahdollisuutta: he käsittelevät elämän ja kuoleman kysymyksiä joka päivä, kun koiratarhalle tulee uusi eläin, jonka kohtalo olisi ratkaistava.

 

Eläinsuojeluyhdistyksen puheenjohtajana tämä on ollut minulle todella opettavaista. Nyt mietin eläinsuojelua myös tältä kannalta: suojeleeko eläinsuojelutyö aina eläintä vai pitäisikö monen toimijan katsoa peiliin ja kysyä, teenkö minä tätä itseni vai eläimen hyväksi? Mitä tunteita, traumoja, odotuksia heijastan eläimeen, vaikka ne ovat minun omia tunteitani, eivät eläimen? Voiko eläimen kärsimystä myös lisätä se, että liian kiihkeästi haluan vähentää sen kärsimystä? 

 

Seuraavana iltana kyselyymme tuli vastaus: ”Meillä menee hyvin. Piksiä täytyy pitää kovaa pannasta kiinni ja komentaa, silloin se lopettaa puremisen. Se tulee koirieni kanssa toimeen, hyväksyy nartun ja murisee urokselle vain, jos haluaa olla yksin.”  Ehkä koirataivaanisä varjelee Piksiä tottumattomilta käsittelijöiltä ja siitä tulee onnellinen eläin, ainakin toivomme kovasti niin.