Haa, luulette, että aion kirjoittaa siitä, millaista on kulkea virolaisvillan kanssa metsässä siksakkia talutushihna puiden ja pensaiden ympäri kietoutuneena. Tai kääpiömaltan kanssa, joka ei suostu kävelemään, koska neulaset pistelevät jalkapohjiin…
No ei, vaan olen kauhian ilahtunut siitä, että Suomen luonnonsuojeluliitto on käynnistänyt kampanjan Löydä luonto läheltäsi . Tarkoituksena on tutustuttaa meidät johonkin lähiluontokohteeseen omalla paikkakunnallamme (niitä on 18 ympäri Suomea) retkioppaan kera.

Vuonna 2007 julkaistiin dosentti Kalevi Korpelan ja professori Liisa Tyrväisen Kaupungin viheralueet ja ihmisten hyvinvointi -tutkimuksen tuloksia (ks. tuloksista), jotka viittasivat samaan kuin Alankomaissa ja Japanissa tehdyt johtopäätökset: mitä enemmän asuinalueella on viheralueita, sitä parempaa on koettu terveys ja sitä pienempää on kuolleisuus. Pelkkä luonnon näkeminen vähentää stressihormonin, kortisolin, määrää. Samoin luonnossa kuljeskelu alentaa verenpainetta, pulssia ja lihasjännitystä. ”Selvä myönteinen vaikutus saadaan, kun lähiviheralueita käytetään yli 5 tuntia kuukaudessa”, kertoo luontomatkailun professori Liisa Tyrväinen.

Justiinsa niin. Kun olin murrosikäinen (tämä oli siis vuonna miekka ja kilpi eli 1960-luvun lopulla), minulla oli todella vaikeaa, niin kuin lähiympäristöllänikin. Kun kaikki alkoi käydä ylivoimaiseksi, hyppäsin usein viikonloppuisin bussiin ja matkasin mummin luo maaseudulle hakkaamaan halkoja, kääntämään viljelymaata ja kantamaan kasteluvettä. Istuin tuvan ikkunan äärellä kirjoittamassa illalla ja usein varhain aamullakin, ja katselin, miten kello viiden jänis meni pellon poikki. Metso kävi pihassa pullistelemassa peilikuvalleen metallisen sadevesiastian pinnasta ja mustarastas kutsui minua ikkunaan koputtaen juttu(=vihellys)tuokiolle.  Kun palasin maanantaina kouluun, olin kuin tyhjentynyt kaikesta psyykkisestä kuonasta.

Ootsä hullu, sano, että mummo on kuollu ja meet hautajaisiin”, sanoivat koulukaverit, kun olin menossa pyytämään rehtorilta lupaa lähteä jo torstaina sienestämään. ”Kyllähän ihmisen sieneen täytyy päästä!”, sanoi Pohjois-Helsingin yhteiskoulun legendaarinen rehtori Lasse Leino, jonka kanssa minulla oli toisinaan hyvinkin viileät välit. Ei tarvittu valheita, jo lähes 40 vuotta sitten ymmärrettiin, mitä luonto merkitsee - niin läpihelsinkiläisiä kuin oltiinkin.