Niinniin, Suomessa on paljon hyviä asioita, joita pitäisi markkinoida maailmalle – kaveritkin koko ajan valittavat, kun olen niin pessimistinen. En nyt kuitenkaan luettele niitä; siitä varmaankin Stubbin asettama brändityöryhmä pitää huolen. Voisin tietysti heittää tässä ironisesti, että suomalaiset isot yritykset ainakin ovat onnistuneet brändiviennissä: meitä todennäköisesti arvostetaan paljon, sillä lopetamme parin kuukauden välein jonkun yrityksen tai jonkin sen liiketoimintaosan ja siirrämme sen ulkomaille luodaksemme siellä uusia työpaikkoja.

Oli miten oli, hallitusohjelmassa on asetettu yhdeksi hallituskauden keskeiseksi tavoitteeksi Suomen maakuvan vahvistaminen. Sitä varten siis asetettiin korkean tason valtuuskunta ja puheenjohtajaksi kutsuttiin Nokian ja Shellin hallituksen puheenjohtaja Jorma Ollila.
Yhdeksi Suomi-kuvan vahvuudeksi on nostettu ympäristö, mutta ovatko ympäristöasiat todella vahvuutemme niin, että niitä kannattaa esitellä maailmalla (ainakaan toistaiseksi)?

Riittääkö keinolunta tuottava masiina laskettelurinteen kupeessa tai ajelu moottorikelkalla tunturimaisemassa sellaiseksi valtiksi, jota ei löytyisi muualta?

Lama on vaikuttanut suuresti siihen, millaisia ratkaisuja ympäristömme suhteen tehdään. Mm. Vuotoksen ja Kollajan koskien rakentaminen, Pallas-hotellin laajentaminen kansallispuiston sisällä, lukuisten uraanikaivoshankkeiden käynnistäminen ympäri Suomea ja ympäristöhallinnon hajottaminen (ALKU-hanke) ovat päätöksiä, joita ympäristövahvuuksilla itseään somistavan brändi-Suomen pitäisi kokonaan haudata.
 
Matkailun edistämiskeskuksen ylijohtaja Jaakko Lehtonen toteaa esityksessään, että viesti brändistämme ei riitä, vaan menestymiseen tarvitaan laaja yhteiskuntasopimus yhteiskunnan eri lohkoilta (yritysmaailma, järjestöt, tiede, kulttuuri, politiikka ym.). Koskeeko se meitä tavallisia ihmisiä? Jos koskee, niin pitäisikö ensin itse suomalaisen luottaa siihen, että niin ympäristö kuin mikä muukin esiin tuotava vahvuus on maassamme hyvässä hoidossa. Onko niin?

Ja entä jos me suomalaiset emme millään pääse yhteisymmärrykseen siitä, kuinka hienoa on, kun luontoa ja eläimiä on ympärillämme? Mitäs jos meistä iso osa mieluummin elelee kaupungeissa ja pelkää salaperäisiä metsän elikoita?
Lehdet otsikoivat jatkuvasti siitä, mikä hengenvaarallisista suurpetojen lajeista tulisi seuraavaksi pienentää vain pariinsataan yksilöön (so. geneettisen perimän kaventuminen niin, ettei laji enää voi lisääntyä terveesti, vrt. susi). Mielipidesivuilla ja keskustelupalstoilla julkaistaan ajatuksia siitä, miten jotkin lajit tulisi tuholaisina ja häirikköinä (rotat, kanit, lokit, varikset, pulut, merimetsot – ovatkohan koiria pyydystävät huuhkajat seuraavina listalla?) saattaa kokonaan sukupuuttoon.

Yhteiskuntasopimukseksi sanotaan niitä tekijöitä, joiden kautta ja joiden vuoksi yhteiskunta syntyy. Syntyisikö uusi yhteiskunta, jos pääsisimme (yhteiskunta)sopimukseen siitä, että ihminen tarvitsee monimuotoista ympäristöään ja muita lajeja jo lajimme säilymisenkin kannalta?