Hikiällä, lapsuuteni kesämaisemissa 1960-luvulla, oli enemmän käärmeitä kuin missään muualla Suomessa. Joka kesä saattoi odottaa näkevänsä ainakin kymmenen sahalaitaselkäistä matoa pihalla matkalla joko talon alapuolella olevalle suolle tai sen toisella puolella oleville kallioille. Se, mihin suuntaan ne olivat matkalla, riippui siitä, oliko ilma kuuma vai viileä.

Äitini kertoo tarinaa siitä, miten pari-kolmevuotiaana hiekkalaatikolla istuessani tein hiekkakakkuja ison rivistön. Olin toimittanut epäselvällä suomenkielellä, miten ne oli tarkoitettu tarjoiluksi kaverille. Käsittääkseni äiti suhtautui asiaan hyvin epävieraanvaraisesti.: ”kaveri”, kyykäärme, nitistettiin vierestäni tuota pikaa heinäseipäällä. Perheeni ja sukuni, isovanhempia, enoja ja serkkuja myöden, on suhtautunut käärmeisiin samalla tavoin. Minä olen säilyttänyt lapsenuskoni kaikkiin matelijoihin.

 

Aivan toisin kuin joihinkin hyönteisiin. Ihan pienestä muistan, miten kaikki kiitäjät ovat olleet minusta hirmuisen vastenmielisiä. Olen saanut itseni kiinni useampaankin kertaan selittämästä, miten puistattava yökkösen karvainen, kolmiomainen niska on (jo vain, Freud saattaisi olla innostunut!). Mutta vain kiitäjät. Muita hyönteisiä - ja käärmeitä - katselen kuin ne olisivat taideteoksia: mitkä värit, mikä muotojen sinfonia! En minä niitä käteeni välttämättä halua ottaa, mutta lumoudun niiden kauneudesta

 

Minulta on usein kysytty, miten voisi siirtää siilejä saareen, jossa on käärmeitä. Oletuksena on tietenkin, että siili on käärmeiden vihollinen numero yksi. Keskustelussa nousee aina esiin myös se, miten vaarallisia ja pelottavia kyykäärmeet ovat, ja miten hyödyllistä ja tarpeellista olisi päästä niistä eroon. Kyykäärmeet kuvataan luonteeltaan samanlaisiksi - ja ilmeisesti kaikki muutkin, sillä käärmeitä inhoavat paketoivat koko käärmeiden suvun yhteen: kaikki ovat täsmälleen yhtä inhottavia: ne ovat ovelia, pensaissa vaanivia hirvityksiä, joiden ainoa tehtävä on tehdä ihmisen olo epävarmaksi ja olemassaolo kyseenalaiseksi.

 

Näinhän minäkin teen: samalla tavalla ajattelen yökkösistä ja kehrääjistä. Ne asettuvat mielestäni ihan tarkoituksella esim. pöytälampun alle niin, että kun sen sytyttää, saa silmilleen siipiään läiskyttävän, poukkoilevan olion, joka varmasti istuu päähäsi lepuuttamaan. Tai ne odottavat, kunnes olet nukahtanut, ja lähtevät vasta sitten liikkeelle: kops-kops-kopsahtelevat seiniin ja vähä vähältä lähestyvät sänkyäsi. Kun hautaudut peiton alle, joudut joka tapauksessa jossain vaiheessa haukkaamaan happea. Nostat silmäsi peitonreunan tasalle ja siinä, juuri kolmen sentin päässä, se istuu pirullinen ilme karvaisella naamallaan, suuret punaiset verkkosilmät hehkuen.

 

On aivan samantekevää, mistä pelko on syntynyt: onko se raamatullista perää (”… se on polkeva rikki sinun pääsi, ja sinä olet pistävä sitä kantapäähän…”) vaiko freudilaista alkujuurta. Pelko on pelkoa, ja kun se hallitsee, järki häviää. Mutta se ei taas ole samantekevää, millaisia seurauksia sillä on, kun emme halua kohdata pelkojamme. Muukalaisviha, tuntemattoman pelko, on koko ihmisen historian ajan näytellyt pääosaa. Pelon kohde halutaan hävittää, kitkeä juuriaan myöten. Pelko niin ihmisiä kuin eläimiäkin kohtaan synnyttää äärimmäisiä tekoja. Suurpedot, pienpedot, matelijat, hyönteiset: kaikki ihmisen tiellä, kaikki pois raivattavia kohteita. Vaikka emme pääsisikään perille siitä, miksi pelko syntyi, olisiko kuitenkin mahdollista ajatella, että kaikkea ei voi/saa hävittää, mikä tuntuu vieraalta ja vastenmieliseltä? Jos jokainen meistä saisi hävittää sen, mitä pelkää, mitä jäisi jäljelle?

 

Ai niin, se siilin siirtäminen käärmeenmetsästäjäksi. Siili syö käärmeitä silloin, kun saa niitä helposti kiinni, mutta mikään käärmeenjahtaaja se ei ole. Se on valitettavasti vain myytti. Rauhoitettuna eläimenä siiliä ei saa siirtää (eikä muuten kyykäärmettäkään, saati sitten tappaa), lupa siihen on haettava alueelliselta ympäristökeskukselta. Eikä siili kauaa eläisi suljetulla saarella: entä kun ruoka loppuu, eikä parittelukumppaniksikaan löydy kuin samaa sukua oleva lajitoveri? Tai mitäpä jos satut siirtämään emosiilin kesken imetyksen? Tätäkin asiaa on katsottava monelta kantilta, niin kuin pelkoakin.

 

Ks. Kyystä ja sen myrkyllisyydestä