Naapurillamme herra B:llä on teoria. Hänellä on ollut niitä hyvin monta vuosien mittaan. Naapurustomme, vaikka kunnioittaakin häntä, joutuu toistuvasti arvioimaan, kuinka paljon sietää yli 80-vuotiaalta tee-se-itse-tiedemieheltä. Useimmiten olemme naureskellen kiristelleet hampaitamme.

 

Kohta viikon kestänyt uusi empiirinen koe on jatkoa kesäiselle rastaidenhäädölle kasvimaalta. Tällä kertaa kohteena on - palokärki, tuo mustaan papinkaapuun ja punaiseen pipoon pukeutunut puolimetrinen lintu.

 

Olemme olleet mahdottoman tyytyväisiä, kun herra B:n kuolleesta männystä on kuulunut sekä pienten että isojen nokkien kopsetta. Ensin tuli käpytikka, sitten pikkutikka ja niiden jälkeen pohjantikka. Ja kun eräänä päivänä pihan yllä kuului korkeiden, kuulaiden ja oudon surullisten huutojen sarja, arvasimme, että palokärkikin on tullut ruokapöytään. Viikossa männyn runko oli paljaana ja sitä täplittivät pienet kolot ylhäältä alas. Aivan selvästi puussa oli ollut elämää enemmän kuin päältäpäin arvasimmekaan.

Kului jonkin aikaa ja ehdimme jo toivoa, että mänty saisi jäädä paikalleen, sillä kolopesijöillä on todella vähän mahdollisuuksia asunnonhankintaan täällä etelässä. Näimme jo silmissämme sen kauniin, hopeisen kiiltävän rungon, joka olisi kuin arvokas muistomerkki. Kirjaimellisesti, sillä niin harvinaiseksi pystyyn jääneet kelopuut alkavat käydä.

 

Sitten kuulimme, että herra B. oli kutsumassa paikalle puunkaatajaa. Hänestä puu on vaarallinen. Meistä ei. Siitä huolimatta, että sen ainoa mahdollinen kaatumissuunta on meidän talomme pääty. Tikat, pöllöt ja muut kelopuihin pesänsä tekevät eivät jäisi pihapiirimme.
Onneksi voimme tehdä asialle jotain. Kolopesijälle näet kelpaa luomun lisäksi myös ihmisen tekemä asumus. Jos vasara on kädessäsi enemmän uhka kuin työkalu, voit kysellä valmiita pönttöjä asiantuntijalta. Sellainen on esim. Mikko Laineen
Linnunpontto.com.

 

Mutta herra B:n teoriaan... Tarvitsemme siis kaksi kapeahkoa lumilapiota, jotka pystytetään viereisen männyn lähelle: toinen toiselle puolelle runkoa, toinen toiselle. Lapiopään yli vedetään vielä värikäs muovipussi, jota tuuli pääsee kahisuttamaan. Otetaan myös seiväs ja asetetaan se nojalleen puuta vasten. Seipääseen kiinnitetään koukku, ja koukkuun laitetaan matkaradio. Rockradiota soitetaan hyvin kovaa ja kaiken päivää sekä yötä, satoi tai paistoi (jostain syystä se hemmetin 1970-luvulla hankittu transistoritoosa kestää lumisateenkin ilman, että paristot kostuvat). Näin palokärki ei kuulemma ryhdy tuhoamaan viereistä mäntyä. 

 

Talitiaiset ovat käyneet tutkimassa, sisältävätkö muovipussit jotain hyvää, ja orava kävi katsomassa, voisiko radioon piilottaa pähkinöitä. Mutta muuten herra B:n teoria toimii. Yhtään tikkaa ei ole enää näkynyt.

Tosin tikat eivät tervettä puuta kaiverrakaan. Siinä ei nimittäin ole toukkia, joita tikka nimenomaan havittelee. Ajattelin, että pitäisi kysäistä herra B:ltä, eikö olisi parempi tietää, jos pihan puu on sairastunut - varsinkin, jos puiden kaataminen ei ole henkinen koettelemus. Joillekin on. Jotkut saattavat pitää pihapuitaan jopa pyhinä. Niiden kanssa on kasvanut lapsuudesta aikuisuuteen, ne ovat nähneet myös sen ajan, jolloin kotitalon paikalla oli metsä. Sellaisen puun jättämä tyhjä tila muistuttaa siitä, että talo sen juurella on jäänyt ilman vartijaa ja suojelijaa.

 

Miten kävi rastaiden häädön viime kesänä? Kun radio laitettiin iltahämärässä soimaan, ja se jatkoi huutoaan yli puolen yön, herra B:n takanaapuri hiippaili ulos. Kasvimaalla vilahteli flanelliyöpuvun lahje. Radio vaikeni. Aamulla herra B. ihmetteli, olivatko rastaat oppineet sulkemaan radion. ”Njaa”, sanoimme me puolison kanssa: ”Ei niistä koskaan tiedä.”