Kun englantilaisessa siilitutkimuksessa kävi ilmi, että siili katoaa saarivaltiosta vuoteen 2025 mennessä, ryhdyttiin heti toimeen: seuraavana vuonna siili julistettiin uhanalaiseksi. Paitsi siiliasioissa myös muissa ympäristöä koskevissa asioissa olen alkanut ihailla brittien tapaa oivaltaa oma tehtävänsä.

Äskettäin luin London Wildlife Trustin kampanjasta Garden for a Living London. Lontoohan on tunnetusti täynnä pieniä, vihreitä takapihoja, joiden muurien suojassa kasvatetaan kukkia, yrttejä ja vihanneksia, ja ruokitaan lintuja, oravia ja siilejä, joskus kettuja ja mäyriäkin. Muistammehan senkin, että Pertti Salolainen suurlähettiläänä ollessaan kuvasi Lontoon residenssinsä kettuja ja tarkkaili poikasten kasvua läheltä. Siellä kaupunkieläimet ovat pitkälti samaa lajia kuin meilläkin. Suur-Lontoon alueelta ne löytävät suojapaikoikseen 3,267,174 pientä puutarhaa eli yhteiskooltaan 37,942.09 hehtaarin alueen.

Toisin kuin Lontoossa, meillä pyritään särkemään tiiviillä rakentamisella puutarhakaupunginosat , ellei niillä ole jotakin sellaista suojelullista arvoa, kuten Vallilan, Oulunkylän ja Käpylän alueilla Helsingissä tai Rauman vanhalla kaupungilla tai Loviisassa. Rakennuslupia myönnetään sumeilematta pienille puutaloalueille ja poikkeusluvilla rakennetaan sen enempää kokonaisuuksia arvioimatta.

Otan esimerkiksi oman asuinalueeni, vaikka se voisi olla mikä tahansa sadoista pikkusaarekkeista, jotka ovat jääneet kerrostalojen puserrukseen. Vanha puutalomme on rakennettu vuonna 1926 Helsingin Puistolaan aikana, jolloin talot piirrettiin tupakkiaskin kanteen kosmoskynällä. Niinpä yhden tien varrella on vielä 30 vuotta sitten sijainnut rakennuksia, jotka kaikki muistuttavat toisiaan pohjapiirroksiltaan. Nykyajan vaatimustason mukaisesti ne ovat liian pieniä, eivätkä lapsiperheet voi majoittua niihin laajentamatta, osittain purkamatta tai rakentamatta kokonaan uutta.
Taloilla on yhteistä historiaa vaikka muille jakaa: lähialueen miehet ajoivat hirret Kruununhaan purettavista hevostalleista. Kaikille ei riittänyt materiaalia hirsitaloon asti, mutta osansa sai jokainen. Perheet yhdessä pystyttivät talot, kukin toistensa työtä auttaen. Lasiverannat, taitekatot, sirot mittasuhteet ja pienet pihat (isoja tietenkin jo nykyisin eli 700 -1000 neliötä) syntyivät silloisen esteettisen näkemyksen mukaan. Eikä esteettisyys ole ajan myötä kadonnut mihinkään.

Tänään kotitiemme varrella on enää jäljellä kourallinen taloja jossain määrin vanhaa rakennustyyliä muistuttamassa. Viereen on kohonnut kerrostaloalue, jonka arkkitehtuuri on ikävää ja harmaata; sitä samaa neuvostojen aikaista arkkitehtuuria, jolla pystytettiin Kontulat ja Jakomäetkin. Tarkoituksena on ollut tarjota nopeasti ja halvalla vähävaraisille ja maalta muuttajille (vrt. maahanmuutajat) jokin katto pään päälle. Ongelmat kasaantuvat - sekä sosiaaliset, henkiset että taloudelliset, mutta se on jo toisen kirjoituksen paikka.

Kotitiemme varrelle rakennetut muut talot ovat yhä enemmän alkaneet muistuttaa ensin moderneja, neliönmallisia ja matalia asumuksia, lopuksi jo lähes kerrostaloja: samalle 1000 neliön tontille on rakennettu (poikkeusluvalla tietenkin) jopa kaksi isoa omakotitaloa. Piha-alue on tikkuaskin kokoinen, sekin peitetty kivellä ja asvaltilla. Siksi talojen lapset leikkivätkin tiellä. Puut on kaadettu, mutta vielä jotkin naapurit sinnittelevät, eivätkä suostu poistamaan niitä tonteiltaan. Siitä huolimatta, että ne roskaavat inhottavasti alueen pihoja, varjostavat ja uhkaavat kaatua myrskyllä. Puita ei ole jätetty kaatamatta kiusaamisen takia. Puunsa kaataneet naapurit eivät ehkä vain ole huomanneet, että nyt kun kesät ovat entistä helteisempiä, tälle tiellemme kävellen saapuessaan (autossa istuessa vaikutusta ei niin selvästi havaitse) huomaa happipitoisuuden olevan korkeamman ja ilman viileämpää ja raikkaampaa. Nämä kymmeniä vuosia vanhat puut ovat luoneet mikroilmaston asuinalueemme päälle. Kun puut katoavat, vaikutus lakkaa. Vasta silloin niiden arvo huomataan. Silloin lakkaa myös pikkulintujen moninainen laulu, joka puuttuu jo monilta paikoilta - tosin variksen, naakan ja lokinkin laulu on kaunista.

Jopa kestävän kehityksen ideaa viedään eteenpäin tiiviin rakentamisen mallilla. Se herättää minussa, vannoutuneessa ympäristöihmisessä, ristiriitaisia tunteita ja ahdistusta. Miksi me aina menemme äärimmäisyydestä toiseen, emmekä kykene valitsemaan useampaa vaihtoehtoa kerrallaan?

Tässä astuu kuvaan Lontoon-malli. Suojellaan meilläkin ne pikkuiset pihat ja kannustetaan niiden hoitamisessa siten, että monimuotoisuus säilyy. Ne ehkäisevät kaupungissa ja sen laitamilla ilmastonmuutoksen vaikutuksia. Ne jopa pitävät meidät terveempinä, sillä puut ottavat yhteyttämällä ja lehtiensä kautta suodattamalla vastaan pölyt, lyijyn ym. haitalliset hengitysilman ainesosat. Samalla sadat ja tuhannet - kenties joskus miljoonat - pikkuparatiisit ovat kuin polkuja, joiden kautta luonnonvaraiset eläimet kulkevat tekemässä hyödyllistä työtään eli aterioimassa tuhohyönteisiä, joiden määrä väistämättä lisääntyy, kun ilmasto lämpenee edelleen.