Tasavallan presidentti Tarja Halonen sanoi presidenttifoorumissa  17.3. näsäkästi, ettei vanhuus mene ohi, se on tunnetusti ainoa tapa elää pitkään. Pahinta ei kai ole se vanhuus, vaan se, että vanhuudesta on niin monia käsityksiä. Ne käsitykset taas usein määrittelee vuosiluku, ei todellinen henkinen tai fyysinen tila. Keinutuoliin pakotetaan sellainenkin, joka vielä mielellään istuisi vaikkapa moottoripyörän satulassa.

Virheellisestä ikäarviosta kärsii myös Hellu, joka asuu hoitokodissa. Kertomukseni päähenkilö ei kuitenkaan viihdy moottoripyörän selässä, mutta on silti menevää sorttia. Hänen jalkansa nousee kepeästi ja juoksuksikin hän pistää, jos on tarpeen. Ei puhettakaan, että Hellu olisi ruokahaluttomuuteen ja masennukseen taipuvainen, sillä hän on terve, aktiivinen ja sosiaalinen. Kaikki, mitä ympäristössä tapahtuu, saa hänen jakamattoman huomionsa.
Itse asiassa ja tarkalleen ottaen Hellua pidetään vanhempana kuin hän onkaan. Väistämättä häntä verrataan nuoriin, ja laskeskellaan, miten kauan hän vielä elää ja miten huonoon kuntoon ehtii sinä aikana mennä. Toisin sanoen arvioidaan, kuinka paljon häneen joudutaan satsaamaan sekä hoivaa että rahaa.

Hellulla on hoitokodissa hyvä olla, koska hänen perustarpeistaan huolehditaan, samoin hänen viihtymisestään. Hänellä on kuitenkin samanlainen ongelma kuin vanhuksilla yleensä: yksinäisyys. Ei ole ketään, jonka kanssa seurustelisi päivällä, koska työssä käyvät ja opiskelevat ovat silloin poissa. Päivät käyvät pitkiksi ja alkaa ahdistaa. Ahdistustaan Hellu purkaa nyppimällä vatsakarvojaan, vähän kuin papukaija sulkiaan. Tässä vaiheessa arvaattekin, että Hellu on eläin, siis kissa.

Hellu asuu Pääkaupunkiseudun eläinsuojeluyhdistyksen yksityisessä hoitokodissa odottamassa pysyvää kotia; semmoista, josta löytyisi joku hänen seurakseen kaikeksi päivää. Hellu on vasta n. 6-8-vuotias, mutta kukaan ei huoli häntä, koska ajatellaan, että hän on vanha. Hänen ikäänsä verrataan koiran ikään. Oikeasti Hellu voi elää vielä toistakymmentä vuotta, ja sen ajan hän voi olla myös terve.
Puolison kissa Wilma ei ollut poikkeus. Wilma eli 20-vuotiaaksi, mutta lopulta hänestä veivät voiton nopeasti levinneet nisäkasvaimet. Siihen asti Wilma oli terve kuin puk- ei vaan kissa. Erittäin harvat koirat pääsevät sellaiseen ikään, mutta ne eivät olekaan sekarotuisia maatiaisia kuten Wilma tai Hellu. Lyhytikäisyys on se hinta, jonka lukuisat rodultaan puhtaiksi jalostetut koirat maksavat oikeassa kulmassa olevista jaloistaan ja hännästään, oikeasta värityksestään, oikean pituisista korvistaan jne. jne. Koiranomistajat taas maksavat sen menetyksen suurella surulla, sillä ystävyyden pitäisi kestää pidempään - varsinkin, kun molemminpuolista rakkautta riittäisi loputtomasti.

Lapsuudessani koirat elivät usein yli 18-vuotiaiksi. Ne eivät kaikki olleet sekarotuisia, mutta niiden ulkomuodosta ei pidettykään niin tarkkaa huolta, tärkeämpää oli koiran käyttötarkoitus ja luonne. Nalle, hurmaava mutta hieman yksinkertainen pystykorva, jonka päätehtävä oli käydä metsällä isäntänsä kanssa, eli 19-vuotiaaksi. Kun isäntä kuoli, Nalle piti lopettaa. Se ei kestänyt murhetta, vaan joka päivä, aamusta iltaan, etsi isäntäänsä - jopa lipastojen laatikosta, minne isännän vaatteiden haju oli jäänyt.

Hellu on odottanut kauan. Hänen kaltaisiaan on paljon löytötaloissa ja -tarhoissa.

Melkeinpä kauneinta mitä tiedän, ovat vanhan koiran kasvot: sellaiset arvokkaat, hieman sisäänpäin kääntyneet ja mietiskelevät. Minusta on kunnia elää kahden sellaisen kanssa.