...että lapset ohittaisivat vaippaiän, kaiken mahdollisen järsimisen ja suuhunsa työntämisen? Ei tarvitsisi opettaa liikennesääntöjä, kohteliasta käyttäytymistä, eikä muihin lapsiin tai vanhempiin tahi vammaisiin ja hieman outoihin henkilöihin suhtautumista. Ei olisi huolta hampaiden vaihtumisesta, rokotuksista, kasvuiän oikeasta ravinnosta ja kehityshäiriöistä.

 

Tämä kaikki on mahdollista. Lasta emme voi - valitettavasti, huokaa joku - lähettää muualle kasvatettavaksi ja ottaa häntä sitten takaisin, kun kaikki nuo epämiellyttävät vaiheet on ohitettu. Mutta koiran tai kissan hankkija voi tehdä niin.

 

Hämmästelenkin kovasti, etteivät ihmiset useammin hanki löytökoiraa tai -kissaa, niin erinomaisia kokemuksia sellaisten hankkineilla on. Tuttavaperheen isoäiti, 70 vuotta, menetti rakkaan koiransa ja sai tilalle vanhemman, n. 6-8-vuotiaan löytökoiran, joka tuolloin Viikissä testattiin eri tavoin ja todettiin juuri mummelipasseliksi. Tuo pieni pystykorvainen otus, sekarotuinen kaiketi, osasi kävellä hihnassa hyvin varovaisesti samaan tahtiin isoäidin kanssa, teki tarpeensa ulos välittömästi uuteen kotiin tultuaan ja vietti useita terveitä vuosia, kunnes menehtyi vanhuuden nisäkasvaimiin. Tämä on vain yksi tarina sadoista.

 

Kissoista tiedän sen verran, että ikäkatin taloonsa saanut on usein hyvin tyytyväinen, sillä kissaeläin on jo metkunsa koetellut ja haluaa nyt viettää rauhallista sylielämää. Monesti ne muistuttavat paljon koiria käyttäytymiseltään. Niin kuin meidän koiramme puolestaan kissoja. Tähän taidan palata joskus myöhemmin, tähän ”lajien sekaannukseen”.

 

Vanhempi koira ja kissa ovat joka tapauksessa jo tulleet siksi, mitä ovat. Pennuista ei koskaan tiedä. Niin suloisia kuin ne ovatkin, joku saattaa mennä pieleen, syntyy ylittämätön trauma: koirasta tulee esimerkiksi arka ja pelokas, ja sitä myöten ennen pitkää aggressiivinen. Tämäkin on vain yksi tarina sadoista.

 

Sellaisia, valmiiksi jo kasvatettuja, ovat myös omat koiramme. Kiitos vain heille, jotka ovat tehneet sen puolestamme! Tosin olisivat muutenkin voineet huolehtia eläimistään paremmin.

Huostaan otettujen ja omasta kodistaan pois joutuneiden eläinten totutteluvaihe uudessa kodissa voi kestää jonkin aikaa - ja ongelmiakin on (niistähän Tilda itse kertoi jo Viiden kuukauden kakussaan), mutta samanlaista, yhtä pitkää pennun- ja teinikoiran kanssa puurtamista harvoin tarvitaan. Kiitollisin koira/kissa kaiketi onkin juuri sellainen, joka kadulla on saanut kokea kovia ja otetaan sitten lämpimään, turvalliseen ja rakastavaan kotiin. Koira ja kissa - kuten muutkin eläimet, joita vain haluaa tarkkailla riittävän kauan ja ennakkoluulottomasti - osaavat kyllä ilmaista kiitollisuutta kaikkien muiden tunteidensa ohella. Sen tietävät ne, joita ei sido usko vanhoihin, yksinkertaistaviin teorioihin siitä, miten eläimet eivät pysty ajattelemaan, ennakoimaan, tuntemaan tai olemaan huumorintajuisia. Olen miettinyt, olisiko kysymys siitä, että jos tuon kaiken myönnämme, meillä ei enää olisikaan mahdollisuutta hyödyntää eläintä niin perusteellisesti? Ikävämpi juttu, jos ateriamme ajattelee ja on huumorintajuinen…