Yhdestä rottasodasta selvinneenä olen miettinyt paljon rattus norvegicusta. Ennen kuin rotista tuli pihamme ongelma, en inhonnut niitä, sillä minulla ei ollut ollut henkilökohtaista suhdetta tähän eläimeen. Sen häntä ei ollut puistattava, pidänhän käärmeistäkin, ja rotan käyttäytymistavat olivat kiinnostavia.
Rotta mm. paikallistaa ruuan siten, että se kartoittaa kulkiessaan reittiään. Rottien aivokuvaus on paljastanut, että ruokapaikalla hetken syötyään ne kelaavat ikään kuin filmiä taaksepäin siitä, miten ovat päätyneet apajalle. Se myös ennakoi ihmisen aikeita ja valitsee vaihtoehtoisia kulkuteitä siltä varalta, että jokin niistä tukitaan. Rotan kielestä tiedetään, että se on monipuolista ja välittää myös tunteita. Tosin rotan ääni on niin korkea, ettemme kuule sitä.

Naapurin vanha mies muutti palvelutaloon ja avokompostin ylläpito päättyi. Rotat muuttivat siiliruokalaamme. Kun astuin ulos, remonttia odottavien lautakasojen muovit alkoivat rapista kuin sadekuurolla, ja vipattavia neniä ja hännänpäitä näkyi sieltä täältä. Siellä odotettiin ateriaa. Minun suhteeni rottaan muuttui. Siitä tuli uhka. Se uhkasi olemassaoloani, se asetti kyseenalaiseksi oikeuteni omaisuuteeni ja tunki reviirilleni. Nenien alla näin isot keltaiset hampaat, peräpään jatkeena oli nyt siimahäntä.

Hankimme rotanloukkuja. Ne piti sijoittaa kompostin sisään ja mahdollisimman ylös, etteivät esim. siilit löydä syötiksi asetettuja silakanpaloja. Viikon aikana onnistuimme saamaan saaliiksi yhden hännän, jonka onneton rottaparka oli jyrsinyt irti. Siihen päättyi loukutus. Oli eläin millainen hyvänsä, sillä on oikeus kivuttomaan kuolemaan, mikäli kuolemaa on suunniteltu sen varalle, totesimme.
Täytyy olla muita keinoja, ajattelimme! Ilmakivääri, minähän olen joskus harrastanut ammuntaa? Näin sieluni silmillä otsikot: "Eläinsuojelija ampuu eläimiä kotipihallaan – ihmishenkien menetyksiä pelättävissä." Eikä asutusalueilla saa ampua. Ainoaksi keinoksi jäi nälkään näännyttäminen.

Kun ruokatarjoilu pihalle syksyllä lopetettiin, surin tietysti nälkäisiä siilejä, mutta enemmän kuuntelin öisin jokaista rapsahdusta talon nurkista (vanha talo on kova puhumaan muutenkin) ja odotin, että jyrsijäkansa alkaa raivata seinien läpi tietä jääkaapille. Niin ei käynyt. Rotat muuttivat luultavasti lähimmälle Mäkkärille. Rauha palasi. Uhka muuttui tavalliseksi eläinlajiksi muiden joukossa.

Ihmisen sota rottaa vastaan on taistelu, jota ei voi voittaa, sillä me luomme edellytykset rotan suvun kasvulle. Kun palaamme ravintolasta pienessä tuiskeessa ja pudottelemme grillimakkaran paloja kadulle; kun heittelemme tien poskeen kurjan makuisen pitsan jäänteet; kun  roskalaatikon kansi on auki, eikä jätehuolto pelaa…
Suomen Luonto -lehdessä 7/2008 Heikki Willamo kertoo kanalansa rottavieraista: älykkäistä, inhimillistä ja söpöistäkin. Pitkällisen tarkkailun ja kuvaamisen jälkeen Willamo pohdiskelee: "… Muokkaamme maailmaa kiihtyvällä vauhdilla tarpeisiimme ja otamme haltuun syrjäisimmätkin kolkat. Viemme elintilan lukemattomilta eliölajeilta, mutta luomme samalla tahtomattamme ympäristöjä toisille. Kun ne sitten ottavat tilaisuudesta vaarin ja muuttavat läheisyyteemme, syntyy ongelmia. Nimitämme kaupunkien lokkeja ja variksia häiriköiksi, vaikka juuri nämä sopeutumiskykyiset yksilöt lienevät lajinsa valioita. Rotan kohdalla ei ole kysymys yksilöistä, vaan koko lajista…"

Entäpä, jos rotta on ihmisen kanssa eläessään mukautunut samalla tavalla kuin koira? Oma löytövillakoirani ja -maltalaiseni ovat kaukana suden suvusta. Tuire Kaimion mukaan koiralemmikki on jo oma lajinsa: tunkioita tonkivan, ihmisen elämänmuotoon sosiaalistuneen lajin jälkeläinen, jonka on helppo kommunikoida ihmisen kanssa. Koiran kielihän on opittavissa, jos vain paneutuu siihen espanjan ja italian ohella. Me vain olemme olettaneet, että koiran on opittava ihmisen kieli – se on näet meille helpompaa.

Rotta siis voisi olla jo jotakin muuta kuin kiusallinen tuholaisjyrsijä - niin kuin koirakin on muuta kuin villi susi, joka vaatii johtajaa ja alistamista. Ja onhan rotta jo muuta: senkin ihminen on ottanut palvelukseensa (niin ja tietysti lemmikiksi – mitäpä ei ottaisi hyyssättäväksi ja hoivattavaksi, vaikka se olisi kuinka hankalaa ko. eläimen kannalta). Afrikassa rotat paljastavat maamiinoja, ja koska niiden hajuaisti on vähintään yhtä hyvä kuin koiran, ne mm. tunnistavat laboratoriossa tuberkuloosinäytteitä lukuisia kertoja nopeammin kuin ihmiset laitteineen siihen pystyvät.
Mutta onko rottalaji arvokas vain silloin, kun se tekee työtä ihmisen hyväksi?