Ihan uudella etelän uhkalla on lyhyet korvat, töpöhäntä ja se painaa n. kolme kertaa rusakkoa vähemmän. Kaikkein pelottavin osa eläimestä ovat luonnollisesti hampaat - tai oikeastaan sen ruuansulatus, joka on valmis jauhamaan ja hyödyntämään lähes kaikkea vihreää, mitä Etelä-Suomen kasvuilmasto tarjoaa. Sen leviämistä pelätään niin paljon, että se rinnastetaan rottiin, noihin eläinmaailman sitkeimpiin selviäjiin.

 

Uudenmaan riistapiiri kutsui kesällä 2007 eläinsuojeluyhdistyksiä ns. villikanifoorumiin, jonka tarkoituksena oli (ja on edelleen) etsiä tehokkaita keinoja villikanien tuhoamiseen. Foorumissa oli SEY:n ja Pääkaupunkiseudun eläinsuojeluyhdistyksen edustajien lisäksi henkilöitä Helsingin rakennusvirastosta ja Ympäristökeskuksesta, Kaisaniemen kasvitieteellisestä puutarhasta, Helsingin yliopistosta, Helsingin diakonissalaitoksesta, Helsingin seurakuntayhtymästä, Helsingin riistanhoitoyhdistyksestä, Helsingin poliisilaitokselta, Helsingin satamasta, Luonnontieteellisestä museosta ja Cremex Oy:stä.

 

Lähdin mukaan. Vaikka osallistumiseni onkin ollut hyvin vähäistä työaikana pidettävien kokousten takia, olen seurannut työskentelyä kiinnostuneena.  

Oli yllättävää löytää itsensä työryhmästä, jonka päätehtävänä oli etsiä lukuisia eri keinoja yhden eläinlajin tappamiseen. Tai kehittelemästä sellaisia menetelmiä, sillä villikanifoorumi ei toistaiseksi ole antanut julkilausumaa siitä, että kanikantaa pitäisi rajoittaa. Jotenkin kuitenkin oli selvää, ettei tässä vaiheessa ollut enää mahdollisuutta sanoa, että kanien tappaminen ei ollut ylipäätään tarpeellista. Enkä itse edes ollut tuossa vaiheessa muodostanut päätöstä siitä, ettei kanin tarvitsisi kuolla - sen puoleen kuin elääkään. Jossakin oli jo päätös tehty. Perustelin osanottoa itselleni parilla seikalla: ensinnäkin halusin vaikuttaa siihen, ettei kanien tappamiseen käytettäisi myrkkyjä tai muita sellaisia keinoja, jotka vaikuttavat muihin eläimiin. Toiseksi halusin pitää yhdistyksemme tilanteen tasalla siitä, miten asiat kehittyvät.

 

Ja ovathan ne kehittyneet: lehdistössä on säännöllisesti juttuja kanien lukuisista tuhoista ja ihmishenkienkin menetystä pelätään.  Hautausmaiden muurien ja bulevardien puiden kaatumiset ovat mahdollisia, kun kanit koloja kaivaessaan vievät niiden alta tukevan maan. Toistaiseksi uhka tuntuu yhtä suurelta kuin jos kuolisi Suomessa lintuinfluenssaan. Onko kanista tullut samanveroinen aihe? Sellainen, josta saadaan aikaiseksi paniikki - todelliset ulkopuoliset uhathan ovat meillä harvinaisia. Elämässä pitää olla jännitystä. Tosin luulisi, että lama riittäisi sellaiseksi.

 

Koska kanifoorumi on tiedottanut julkisesti toiminnastaan vähän, ennakkoluulot ovat voitolla ja huhut muuttuneet todeksi. Tiedotus on vaikea laji, ja ajatellaan, että mitä vähemmän vaikeista asioista tiedotetaan, sitä parempi. Se on se suomalainen tapa. Syksyllä 2008 saatiin kuitenkin Helsingin rakennusviraston www-sivusto.  Se antaa tietoa kaneilta suojautumiseen pehmein keinoin. Toistaiseksi. Kulissien takana kuitenkin tapahtuu, sillä erilaisia ”kanikannan rajoittamisen keinoja” etsitään tosissaan: siirtolapuutarhoissa, puistoissa, hautausmailla, satamassa ja kasvitieteellisessä puutarhassa tapetaan kaneja ampumalla pienoiskiväärillä ja jousella (luvat on saatu); kaneja pyydetään elävänä pyytävillä loukuilla ja hillereiden avulla; frettien ja mäyräkoirien käyttöä harkitaan. On tietenkin hyvä, että jos kerran aiotaan tappaa, tehdään se mahdollisimman kivuttomasti, nopeasti ja mahdollisimman vähän ahdistusta tuottamalla.

 

Siis jos aiotaan tappaa. Viime aikoina olen näet alkanut miettiä, että onko se todella tarpeen. Miksei Tukholmassa kanista ole tullut samanlainen ongelma (ei edes puutarhoille), vaikka kani on lisääntynyt sielläkin yhtä räjähdysmäisesti? Skoonen suurissa kaupungeissa metsästäjät ampuvat kaneja siinä missä muitakin vahinkoeläimiä: 300 000 asukkaan Malmössä ammutaan 2500 kania ja 130 000 hengen Helsingborgissa 500 kania vuodessa (ks. Suomen luonto 9/2008; Juha Valste: Kauhea kaniini). Helsingissä tapettiin viime vuonna 1200-1300 kania.

On mahdollista käyttää verkkoja ja karkotteita. Mutta onko se liian vaivaloista? Hengiltä ottaminen on nopeampaa ja kenties halvempaa. Ja nyt kun poliitikotkin ottavat asian omakseen (kuten demareiden Maija Anttila), aletaan entistä enemmän puhua rahasta. Kanit tulevat niin kalliiksi: pelkästään Töölönlahden tuhottujen puiden uusiminen maksaisi n. 140 000 euroa. Entä, jos raha käytettäisiinkin jäljellä olevien tärkeimpien kasvien verkottamiseen? Ehdotin kerran villikanifoorumissa, että Rakennusvirasto verkottaisi työmaaparakkiensa alustat (niitä on paljon ja ne ovat mitä parhaimpia kaninyhdyskuntien pesäpaikkoja). Kysymys sivuutettiin liian kalliina ratkaisuna. Raha vastaan henki. Ikävä sanoa, mutta kaniinin henki ei taida painaa pikkuisen kaniinin vertaa. 

 

Siitä olen kuitenkin vakuuttunut, että tämä on myös eläinsuojelullinen asia. Ne, jotka päästävät lemmikkikaninsa luontoon, koska eivät enää viitsi huolehtia niistä, ovat vastuussa koko tästä ongelmasta - kanin ongelmasta, ei meidän. Ja niiltä, jotka ruokkivat kaneja kaupungissa kysyisin: onko Sinusta tarpeen pitää talvella väkisin hengissä eläintä, joka on edelleen lemmikkieläin, eikä ole sopeutunut Suomen talveen? Se pysyy hengissä vain kuollakseen hitaasti tauteihin ja kylmyyteen sankoin joukoin.