Blogiystävä, joka on ruokkinut pikkulintuja talvisin, löysi kotiin tullessaan yhden mustarastaistaan nippuna verisiä sulkia. Naapuri kertoi hänelle, että kanahaukka oli ottanut helpon aterian. Tuttava itki "omaa" lintuaan, hänelle rakkaaksi tullutta.

Mieleeni tuli, kun Kirkkonummella asuessani ruokin lintuja. Joskus isolepinkäinen kävi napsimassa pulleita tiaisiani matkallaan pohjoisesta etelään. Muistan kiukkuni ja murheeni, kun katselin, miten se seivästeli räsyinä roikkuvia pikkuisia kelta-mustia ruumiita orapihlaja-aitaan ja koivunoksien hankoihin. Välillä se kävi nukkumassa ja taas jatkoi ateriointiaan. Se oli kuin häijympi versio Zorrosta, musta naamio vedettynä silmilleen. Toisaalta ihailin sitä, sillä se oli niin tehokas ja tarkoituksenmukainen; ja toisaalta vihasin: mene muualle, mitä minun tiaisiani ja tulkkujani vaanit!

Yhtenä iltapäivänä istuin kahvipöydässä, kun varpushaukka laskeutui parvekkeen kaiteelle, vain puolentoista metrin päähän. Koska ikkuna heijasti, se ei nähnyt minua, mutta sen keltaiset silmät porautuivat sattumoisin omiini, kun se tarkasteli varjoaan ikkunasta. Pidättelin henkeäni, en uskaltanut liikkua. Hetken kuluttua se lensi pois. Kun se oli mennyt, parvekkeelle roikkumaan jääneestä tyhjästä kukka-amppelista kapusi yksi "minun" tiaisistani. Sillä kävi tuuri.

1980-luvulla oli joku talvi, jolloin pakkanen nousi yli 30 asteeseen yli viikon ajan. Pikkulinnut tipahtelivat jäätyneenä oksilta, kirjaimellisesti. Minä rakensin parvekkeelle kokeeksi suojan. Kaivoin pitkänomaisen poteron parvekkeen aidan alle, vuorasin sen styroksilla. Muutaman yön ajan siellä nukkuivat kaikenlaiset pikkulinnut rivissä, kylkikyljessä. Se oli liikuttava ja outo näky.

Kun olin 8 vuoden jälkeen muuttamassa talvella pois, en enää syksyllä kylmien säiden tultua aloittanut ruokintaa. Linnut kävivät taukoamatta hakkaamassa ikkunaa ja muistuttamassa, että olin unohtanut jotain. Kun  menin ulos, ne lensivät niin läheltä, että siivet koskettivat minua, roikkuivat läheisissä pensaissa melkein kiinni kasvoissani ja sirkuttivat käskevästi.

En ollut kesyttänyt niitä; ne mielestäni tuskin näkivät minua, sillä vein niille ruokaa aamulla pimeässä ennen kuin lähdin töihin. Kotiin tulin taas jo pimeän tultua, sillä kävin Helsingin lähiössä töissä, joten työmatka kesti 1,5 h yhteen suuntaan. Mutta kyllä ne tunsivat minut, vaikka kuinka olisin naamioitunut talvivarusteisiini.

Se oli kiusallista ja ahdistavaa, kunnes eräänä aamuna kiipesin pyörälleni tarkoituksenani lähteä polkemaan asemalle (noihin aikoihin uskalsin vielä ajaa talvellakin pyörällä ;). Olin huomaavinani, että talitiainen seurasi minua; että se lensi edelläni, toisinaan sivullani ja välillä perässäni, mutta ajattelin erehtyneeni. Kun laitoin pyörän asemalla telineeseen ja irroitin käteni kädensijasta, sille lennähti talitiainen. Se oli aivan lähellä, katsoi silmiini ja sirkutti. Välittämättä siitä, mitä lähistöllä liikkuvat ihmiset ajattelivat, sanoin sille: "Minä olen muuttamassa pois, en voi ruokkia teitä enää.". Lintu nousi siivilleen ja katosi. Seisoin paikallani ällistyneenä, tapahtuiko se vai kuvittelinko? Niin tai näin, linnut eivät enää sen jälkeen hätistelleet minua.

Viime vuosien aikana Helsingissä asuessamme ruokintapaikalla on alkanut käydä haukkoja. Niin surullista kuin onkin löytää runneltu ja revitty pieni ruumis ("omaksi" tullut,"minun" lintuni ) pihalta tai kotitieltä, olen ajatellut, että tämä on se suurempi kuvio, johon ei tarvita ihmisen puuttumista. Tämä siitäkin syystä, että haukat ovat vailla ruokaa, niin kuin pikkulinnutkin, ja tulevat siksi niiden perässä kaupunkialueelle. Näin kylmä talvi koettelee koko lintupoppoota laidasta laitaan, niin isoja kuin pieniäkin.
 
Tutkimuksissa on todettu, että moderni metsätalous on aiheuttanut metsäkanalintujen vähenemisen ja siksi esim. kanahaukka on siirtynyt muihin ravintokohteisiin. Meidän luontomme monimuotoisuus on siis katoamassa. Niinpä kohtaamme kaupungissa sellaisia eläimiä, joita ennen nähtiin vain metsäisillä alueilla. YK on julistanut tämän vuoden luonnon monimuotoisuuden vuodeksi, sillä ilmiö koettelee koko maapalloa.
 
Kun haukkoja/haukka on liikkeellä, linnut lakkaavat ruokailemasta ko. paikalla joksikin ajaksi. Meidän pihallamme ei ole vielä käynyt niin, että linnut kokonaan häviäisivät talveksi, mutta saattavat ruokailla kauempana muilla pihoilla useampia viikkoja. Lintulaudalle kannattaa joka tapauksessa laittaa ruokaa odottamaan palaajia, jottei pikkulintuja tule vahingossa rangaisseeksi vielä lisää.
 
Yhteen aikaan meillä oli täällä myös huuhkaja. Se jätti sellaisen lähtemättömän vaikutuksen, että pienet koiramme ulkoilutetaan aina ihmisten kanssa hämärässä ja pimeällä, eikä päästetä yksinään ovesta aidatulle pihalle.

Mitäpä muuta voisin sanoa kuolleita lintujaan murehtivalle kuin syvä pahoitteluni. Toivoisin, että hän voisi olla surematta sellaista, mille emme voi mitään. Ellei sitten oteta lukuun ihmisen aiheuttamaa ympäristön tuhoamista ylipäätään; sitähän voimme kukin omaa toimintaamme tarkastelemalla vähentää.

Ystäväni kirjoitti ilotulitteista. Tässä ote hänen viestistään (hänen luvallaan): "Olen aina ennen tänne (Helsinkiin) muuttoa ollut naiivisti siinä uskossa, että niitä (raketteja) kuuluu ampua klo 24. Naurattaa oikein, nyt kun on tajunnut miten hölmö olenkaan ollut.. tai etten vain ole ajatellut asiaa sen jälkeen, kun siihen on pienenä tottunut. Rakettien ampumista odotettiin puoleen yöhön. En tiedä onko se ollut aiemmin silloin kiellettyä, mutta siinä uskossa olin. Meilläkin on ollut koiria, jotka ovat pelänneet raketteja. Mutta tuppukylässä raketit kestivät sen muutaman minuutin, niin ongelman suuruus on siinäkin auennut vasta täällä. Ja täällä tuo määrä on ihan älytön...en voi edes ymmärtää, että se olisi jotenkin tarpeellista!"

Elämä täällä pääkaupunkiseudulla vaikuttaa - ja myös valitettavasti usein on - lähellä mielen sairautta. Me kuvittelemme, että elämässä tarvitsemme kaikkea sitä, mitä keräämme ympärillemme: tarpeetonta tavaraa, kiirettä joutavissa puuhissa ja ns."viihdettä". Matkimme hillittömästi ja kritiikittömästi maailmalta tulevia kaupallisia vaikutteita, joita brändistrategit istuvat aamusta iltaan hieromassa, jotta saisivat meidät jujutettua yhä hurjempaan kulutuksen pyörteeseen. Hiomme ruumistamme ja muokkaamme ajatusmaailmaamme, jotta sopisimme joukkoon. Viisainkin meistä menee joskus vipuun tavalla tai toisella.

Näennäinen kiire ottaa meistä otteen joka kerran, kun kuljemme keskikaupungilla. Kun minulla on kiire, se tarkoittaa sitä, että olen joku. Minulla on tavoite, suunta, jonne mennä. Jokainen kulkija näyttää siltä kuin olisi hengenhädässä: ajatukset ovat jumiutuneet johonkin tulevaan, tämä hetki katoaa - samoin kohteliaisuussäännöt. Vanhat, hitaasti (=hitaammin) liikkuvat tai liikuntavammaiset sysätään huolettomasti syrjään, ellei kävellä väistämättä päin. Kumpi väistää ensin -leikki muuttuu todeksi joka päivä. Voi sinua, jos et jaksa juosta: kyynärpäästä olkapäähän, kassista päähän. Osaatpahan antaa tietä seuraavalla kerralla!

Väsyikö joku matkalla? Tuolla hän makaa kadulla. Töllöttäjien joukko on iso, ohi kulkevien vielä isompi. Minne katosi suomalainen yhteisöllisyys? Oi vanhat hyvät ajat, jolloin aina löytyi joku, joka puuttui: puuttui siihen, kun känninen ei onnistunut kiipeämään portaitaan kotiinsa asti; kun lapselta puuttui pipo talvella; kun työttömyys aiheutti naapurustossa ruokapulaa, löytyi aina tilaa toisten ruokapöydässä. Kiire ei vielä ollut onnistunut varastamaan myötätuntoamme.

Kiire vei arvommekin väärään suuntaan: kaiken pitää olla ilmaista, ilman että tekisimme sen eteen työtä. Minulle paratiisi, nyt! Vielä 1970-luvulla meillä oli varaa lähikauppoihin, kouluihin, vanhusten palvelutaloihin ja terveyskeskuksiin - ja jokaisessa lähiössä. Nyt yhä harvempi tekee työtä, mutta yhä useamman tulisi saada nauttia sen hedelmistä.

Arvojen köyhyys tekee työtä kaikkialla, tieteessäkin, eikä vain kaupallisissa yrityksissä. Japanilaiset tiedemiehet kehittelevät elollisista olennoista tuotteita, kuten läpinäkyvän kultakalan ja sammakon, muka lapsille opiksi, ettei niitä tarvitsisi leikellä anatomiantunnilla palasiksi (HS Maailman ihmisiä: 30.12.2009). Ovatko tietokoneet ja virtuaalimaailma näille tiedemiehille täysin tuntemattomia? Samaan aikaan lapsille kehitetään leluja, joissa geelihyytelöön upotetut muurahaiset vaeltelevat, kunnes kuolevat. Mitäpä tuosta, muurahaisia riittää, mutta millaisia arvoja lapset oppivat? Että on mielenkiintoista ja hyödyllistä oppia luonnosta ja sen eliöistä vai että toisen elämää voi ostaa ja kuluttaa kuin tavaraa?

Toistan kuluneen lauseen: näissä lapsissa on tulevaisuutemme. Millaisia me heistä teemme? Olemmeko tulevaisuudessa, vanhuudessamme, heille olentoja, joiden elämällä ei ole arvoa sen jälkeen, kun meistä on puristettu esiin se, mihin me jonkin aikaa kelpasimme? Olemmeko ansainneet sen? Kyllä, sillä me lapsemme kasvatimme.

Ystävä käyttää kotiseudustaan nimitystä "tuppukylä", mutta se on aivan liian alentava nimi seudulle, jonka asukkailla saattaa olla - jos jaksavat pitää omastaan kiinni - mahdollisuus selvitä ilman kaupunkilaisten mielenhäiriöitä.

Mitä enemmän lama koettelee suomalaisia, sitä varmemmin väärennettyjä tuotteita myyvät yritykset menestyvät. Mikset ostaisi Louis Vuittonin laukkua muutamaa sataa euroa halvemmalla, kunhan se näyttää oikealta? Pikasilmäyksellähän sitä ei välttämättä huomaa. Tai L'Oréalin meikkejä? Aidot pakkaukset eroavat väärennöksistä vain hiukan tekstiltään, korkeintaan suomennosvirheet hieman hälyttävät. Tuoteselosteetkin kertovat, että samoista aineksista kauneuttamme kohentava seos on keitetty kokoon kuin se kalliimpi versiokin. Tuntuuko jopa oikealta ostaa puolta halvemmalla merkkituotteita, joilla tuntuu olevan muutenkin ihan liikaa ilmaa hinnoissaan? Mitä haittaa siitä muka on? Eikö kysyntä määrää, mitä tarjolle asetetaan? Se yritys menestyy, jolla on kiinnostavampi tuote, vai kuinka?

Tullihallituksen asiantuntijat kävivät työpaikallani 2.12.2009 pitämässä näyttelyn Väärennösten pimeät markkinat - vaara terveydelle ja turvallisuudelle. Ks. tuoteväärennökset. Olin äimistynyt.

Tottakai tiesin, mitä piraattituotteet ovat. Ne ovat niitä, jotka näyttävät jonkun muun suunnittelemilta ja valmistamilta, mutta jotka tuotetaan toisaalla paljon halvemmalla ja vastaavasti myydän halvemmalla. Ikävä juttu yritykselle, joka satsasi satojatuhansia - jos ei miljoonia euroja  - tuotesuunnitteluun ja testaukseen.

Mutta mitä se oikeasti tarkoittaa, se, että tehdään väärennös?

Se tarkoittaa sitä, että vaikka piraatti-Vuitton näyttää hyvältä, se ei kestä kulutusta ja sen valmistusmateriaali ja tai -väri voi olla myrkyllistä. L'Oréalin näköinen rispiväri haisee bensiinille ja sisältää aineita, jotka aiheuttavat hurjia silmätulehduksia, eikä kukaan tunne vastuuta siitä, mitä sinulle tapahtui, koska tuotevastuuta ei ole. Eikä instanssia, johon voisit edes valittaa näkösi menetyksestä. Että ne suloiset nallekuvioilla koristellut pyyhkeet sisältävät kosteudensuoja-ainetta, joka myrkyttää lapsesi ihon. Tai se Viagra-tabletti, jonka ajattelit tuovan perheonnea, pilaakin munuaisesi, koska se sisältää moninkertaisia annoksia malarialääkettä  - eikä yhtää sitä ainetta, jossa piti olla nostetta. Tai lääke, jonka ajattelit hoitavan nivelrikkoasi, mutta joka sisältää tiemaalia, lattiavahaa, boorihappoa ja tiilipölyä. Lääke, joka voi viedä hengen.

Tuoteväärennösbisneksessä liikkuu suunnattomia rahasummia. Niillä rahoitetaan järjestäytynyttä rikollisuutta. Koska väärennökset syövät aitojen tuotteiden markkinoita, Euroopassa menetetään arviolta 100 000 työpaikkaa vuodessa. Niistä ei kerry verotuloja, joten palkkapussillamme käydään sitäkin ahkerammin.

Listaa voisi jatkaa paljon, paljon pidemmäksi. Kaikkea tätä ostetaan netistä, halvemmalla. Väärennettyä tavaraa ja tarvikkeita löytyy kunniallisemmankin kaupan hyllyiltä, sillä sisäänostaja ei ehkä tiennyt, mitä osti tai ei selvittänyt mitä osti - kun osti halvalla.

Olisiko ainoa hyöty sellainen, mietin ironisesti, ettei näitä tuotteita ole testattu eläinkokeilla. Ne testataan meillä.

Se, mitä tullin näyttely ei kertonut oli, että kaikki nämä tavarat ja lääkkeet ovat mitä suurin uhka myös ympäristöllemme. Tuoteväärennökset tulevat usein Kiinasta tai muista halpatuotannon maista, joissa ne tuotetaan menetelmillä, jotka myrkyttävät  ympäristön samalla kun niitä tekevät ihmisetkin. Kun ne saapuvat konteissa Suomen tullin ulottuville - ja jos ne löydetään satojen tuhansien tavarakonttien joukosta - ne pitää hävittää.

Mutta miten hävitetään akut, joita mikään ko. toimintaa suorittava yritys ei ota vastaan, koska ne sisältävät niin paljon elohopeaa? Jokainen hävitysoperaatio tuohoaa ympäristöä ainakin yhtä paljon kuin väärennetyn tuotteen tekeminenkin.

"Mitä sinä neuvoisit?" kysyin tullin asiantuntijalta, nuorelta naiselta, joka oli asiassaan mukana sydämellään. "Älä osta", hän sanoi. Älä osta halpaa lääkettä tai rihkamaa netistä. Mieti tarvitsetko sitä niin paljon, että olet valmis luopumaan terveydestäsi ja hengestäsi. Mieti erityisesti, kun ostat joululahjoja lapselle. Lelu voi tappaa...
 

En suinkaan puhutellut lukijaa tällä nimellä, kysymys on otsikosta. Mutta luettuanne tämän, toivotte, että olisin puhutellut.

Olen kuullut paljon hyvää lieroista, noista monen eläimen ruokalistalla olevista herkuista, mutta nyt olen vieläkin viisaampi luettuani Anto Leikolan osasuomennoksen Charles Darwinin v. 1881 ilmestyneestä teoksesta The Formation of Vegetable Mould, through the Action of Worms, with Observations on their Habits. Kuulostaa vaikeaselkoiselta, mutta Leikolan suomennos oli niin helppolukuinen, että minäkin ymmärsin. Se julkaistiin Natura 2/2009 -lehdessä.

Darwin kertoo, miten Von Hensen sijoitti 2 lieroa hiekalla täytettyyn 18 tuuman läpimittaiseen säiliöön. Hiekalle hän levitti pudonneita lehtiä, jotka lierot sitten kiskoivat jopa kolmen tuuman syvyyteen. Noin 6 kuukauden kuluttua sentin paksuinen hiekkakerros oli muuttunut humukseksi noiden kahden lieron vatsan läpi kuljettuaan. Humus on ruokamultaa, elämämme perusta. Sen tuottamisesta ovat vastuussa lierot, joiden lihaksikkaissa massuissa pikkukivet jauhavat lehti- ym. kasvijätettä, ja joka sitten poistuu luonnollista tietä. Tämä juttu on siis ylitys kakalle!

Lierojen käytävät ulottuvat lähes pystysuorina 5-6 jalan syvyyteen. Ne ilmastoivat maa-ainesta niin, että juuret ja siemenet voivat kasvaa tässä hedelmällisessä maassa. Olen eurooppalaisista siileistä usein puhuessani moittinut puutarhoja, jotka on päällystetty istutusnurmella. Tällaisessa nurmikossa lierot eivät elä ja maaperän ilmastoinnistakin on vastuussa ihminen. Hullunkurisinta puuhaa, mitä tiedän, on se, kun ihmiset tallustavat nurmikoilla piikkiset jalkineet jalassaan. Luonnonmukaisen nurmikon alla lierot tekevät palkatta töitä, ja sellaisessa puutarhassa viihtyvät linnut ja perhoset. Ja tietysti siilit, jotka poistavat sieltä tuhohyönteisiä ja niiden toukkia kilotolkulla koko kesän ajan.

Darwin kertoo muutakin mielenkiintoista lieroista. Niiden kosketusaisti on kehittynein ja ne erottavat juuri ja juuri valon pimeydestä. Ne ovat kuuroja ja niiden hajuaistikin on heikosti kehittynyt. Siitä huolimatta ne verhoavat käytävänsä lehdillä ja jotkut niistä tekevät jätöksistään torneja. Kaikkein kiintoisinta kuitekin on, että ainoastaan vaisto ei voi saada niitä tarttumaan lehden terävimpään päähän, kun ne ryhtyvät vetämään sitä tunneliinsa. Jos kohde on ohut, siihen tartutaan päästä kuin päästä, mutta lehden kannasta lehteä ei vedetä.  Olen lopettanut jo aikaa sitten kalastamisen. Tämän tiedon jälkeen se tuntuu entistä mahdottomammalta. 

Lierojen hyvät työt eivät pääty humuksen tuottamiseen, ne myös estävät tuotoksellaan maan kulumisen ja maan alla olevien kohteiden, kuten arkeologisten, säilymisen. Pehmeämpää kiviainesta lierot toki syövät, ja siinä saattaa joku historiallinen monumenttikin saada kyytiä melkoista vauhtia. Pääasia kuitenkin on, että humus suojelee, myös meitä sen pinnalla asustelevia.

Ajatelkaa sitä loputonta liikettä: kasvi-ja eläinperäinen jäte vaeltaa ja liikkuu, humuskerros kasvaa ja sen ansioista näet nyt maiseman, jossa sielu lepää.

Rakennettu ympäristö, kuten liikenneverkosto, rakennukset, satamat ja lentokentät ovat osa sitä infrastruktuuria, jonka katsotaan tukevan taloudellista toimintaa. Elinkeinoelämän kuljetukset määrittelevät pitkälti sen mitä, miten ja mihin rakennetaan. Ympäristön ja eläimistön kannalta rakentaminen on aina uhka. Siksi teiden ja rakennusten suunnittelussa pitäisi selvittää, millaista eliöstöä kulloisellakin rakentamisen kohdealueella on.

Vuonna 2002 Anne Manneri selvitti pienten ja keskikokoisten selkärankaisten liikennekuolleisuutta Suomessa (Tiehallinnonselvityksiä 26/2002).

Tuolloin kävi ilmi, että että lintujen liikennekuolleisuus käsitti 65 % kaikkien tutkimuskohteena olleiden lajien kuolleisuudesta. Nisäkkäiden ja sammakkoeläinten osuudet olivat kummatkin noin 15 %. Matelijoiden kuolleisuus oli alle 5 %.

Eniten linnuista jäi liikenteen uhriksi peippoja. Nisäkäsuhreista yleisimpiä olivat myyrät, jotka muodostivat nisäkkäiden kokonaiskuolleisuudesta 43 %. Muita yleisiä nisäkäsuhreja olivat päästäiset ja lepakot. Oravan, siilin, kissan ja jänisten kuolleisuudet edustivat jokainen 3-4 %:n luokkaa nisäkäskuolemista. Matelijoiden kuolleisuudesta muodostivat kyy ja rantakäärme kummatkin reilut 30 %.

Tutkimuksen perusteella lintujen kuolleisuus Suomessa oli 1,92 miljoonaa, nisäkkäiden 0,54 miljoonaa, sammakkoeläinten 0,45 miljoonaa ja matelijoiden 90 000 yksilöä vuodessa.

Kaupunkien viheralueilla elävät eläinlajit ovat alttiita liikenteen uhreja teiden ylityspaikkojen vähäisyyden ja runsaan liikenteen vuoksi.  Yksi sellainen eläin on siili. 

Mannerin tutkimuksesta alkaa olla jo kohta 10 vuotta. Tilanne on muuttunut. Liikenne on kasvanut, teitä on rakennettu lisää. Näiden vuosien aikana taloudelliset arvot ovat enenevissä määrin alkaneet määritellä sitä, miten ympäristöämme rakennetaan. Ekologiset käytävät  jäävät "viherpiipertäjien" unelmaksi.

Johanna Taskinen (Yhdyskuntasuunnittelu, 2005, Vol. 43:3 ) kirjoittaa: " Suomalaisesta ja eurooppalaisesta liikennepolitiikasta voidaan nykyään erottaa kaksi päätavoitetta: yhtäältä ihmisten liikkumisen ja elinkeinoelämän kuljetusten tukeminen sopivalla ja riittävällä liikenneinfrastruktuurilla ja toisaalta henkilö- ja kuorma-autoliikenteen haittojen vähentäminen, mikä edellyttää myös niiden määrän vähentämistä. Ensin mainittua kutsun tässä ”vanhaksi” ja jälkimmäistä ”uudeksi” liikennepolitiikaksi. Vanhan politiikan mukaan liikenteen kasvu on seurausta taloudellisen toiminnan kasvusta. Kasvavalle liikenteelle on syytä tarjota riittävästi väyläkapasiteettia, jotta ruuhkan myötä lisääntyvät kuljetuskustannukset eivät hidastaisi talouskasvua. Vaihtoehtoisesti liikenneinfrastruktuurin rakentamista saatetaan perustella myös sen taloudellista toimintaa elvyttävällä vaikutuksella, erityisesti syrjäisemmillä alueilla. Yhteistä molemmille näkökulmille on, että liikenneinfrastruktuurin ajatellaan tukevan taloudellista toimintaa.

Uuden liikennepolitiikan mukaan liikenteen suurta määrää ei voida pitää yksiselitteisesti hyvänä asiana, vaan ympäristö- ja terveyshaittoja aiheuttavan autoliikenteen kasvua tulisi hillitä. Liikenteen painopistettä pyritään siirtämään joukkoliikenteeseen, kävelyyn ja pyöräilyyn sekä tavaraliikenteessä raiteille ja laivoihin. Tällaista liikennepolitiikkaa kutsutaan liikenteen kysynnän hallinnaksi. Autoliikenteen määrän kasvua on ruvettu pitämään ongelmallisena varsinaisesti vasta 1990-luvulla ilmastonmuutoksen ja jatkuvasti lisääntyvien ruuhkien vuoksi. Siksi nimitys ”uusi” liikennepolitiikka. Suomen liikennepolitiikassa liikenteen määrän hillitsemisen tarve todettiin ensimmäisiä kertoja mm. hallituksen ympäristöpoliittisessa selonteossa vuodelta 1988 ja toisen parlamentaarisen liikennekomitean selonteossa vuodelta 1991." 

Haku valtiopäiväasioista asiasanalla liikenne ei tuonut yhtään sellaista esitystä, jossa olisi ehdotettu teiden rakentamisen tai liikenteen rajoittamista. 189 kirjallisen kysymyksen, talousarvio- tai toivomusaloitteen yms. joukossa oli vain liikenteen kehittämisen ja parantamisen ehdotuksia.

Ihminen ja luonnonvaraiset eläimet elävät rinnakkain niin suurkaupungeissa kuin pienemmissäkin kylissä. Jopa lasista, teräksestä ja kivestä rakennetut miljonakaupungitkin saavat luonnontilaisilta alueilta pysyviä asukkaita, kuten esim. New York pilvenpiirtäjiensä tasanteille pesiviä petolintuja. Tiemme risteävät aina.

Eduskunnan ympäristö- ja luontoryhmä juhli 30-vuotista historiaansa 4.11.2009. Minulla on ollut kunnia seurata sihteerinä läheltä ryhmän toimintaa. Ryhmässä on mukana kansanedustajia, jotka ovat tinkimättömiä luonnonsuojelijoita, kuten puheenjohtaja Erkki Pulliainen, varapuheenjohtaja Pentti Tiusanen ja ryhmän perustajajäsen Pertti Salolainen. He pitävät yllä uskoani, että eduskunnassa on vielä (jopa puoluerajoja mielipiteillään rikkovia) henkilöitä, joiden aatteita ei ole myyty pörssiyhtiöille.

Samaa en voi sanoa nykyisestä ympäristöministeristä enkä maa- ja metsätalousministeristä. Ikäväkseni olen myös huomannut, että vihreät ovat kadottaneet täysin linjansa: luonnon- ja ympäristönsuojelun sijasta tärkeäksi ovat tulleet sosiaaliset ja taloudelliset asiat. Ei niin, etteikö niitä pitäisi ajaa, mutta eduskunnassa riittää puolueita, joiden agendalla ovat peruspalvelut ja terveydenhuolto. Sitä vihreää asiaa, jonka perään minä kuulutan, eivät aja enää juuri muut kuin em. yksittäiset kansanedustajat nyt, kun vihreä puolue on katsonut muut asiat tärkeämmiksi. Halloo nuoret vihreät kansanedustajat, teidän tulevasta maailmastanne puuttuu kaikki vihreä, ellette nyt pian herää katsomaan ympärillenne!

Eduskunnan ympäristö- ja luontoryhmän juhlaseminaarissa (ks. seminaarimuistiinpanojani) oli lähes sata osallistujaa, koko ympäristöalan kerma. Jokainen edusti omaa asiantuntemusalaansa, joka ei aina välttämättä ole laulanut samassa kuorossa muiden alan edustajien kanssa. Nyt kun nykyinen eduskunta on tehnyt ja on tekemässä Suomen luonnon säilymisen kannalta lukuisia kyseenalaisia päätöksiä, kaikkien ympäristöarvoista kiinnostuneiden tahojen tulisi kyetä keräämään yhteiset voimansa. Kuten nyt kamppaamaan Paula ja Sirkka-Liisa, tämä voimakaksikko, josta saman sukupuolen edustajana en ole kovinkaan ylpeä. Olisi mukava ajatella, että taustalla herrahenkilöt vetelevät naruja, mutta minun on vaikea kuvitella, että nämä rouvat ryhtyisivät mukisematta marioineteiksi vastentahtoisesti.

Kauppalehti näet tiedotti, että maa- ja metsätalousministeri Sirkka-Liisa Anttila ja ympäristöministeri Paula Lehtomäki kertoivat Keskustan puolueristeilyllä valtion luontopalvelujen siirrosta erityisyhtiöön. Olen Luonnonsuojeluliitton kanssa yhtä hämmästynyt siitä, että keskustaministerit esittävät asian ikään kuin sovittuna - asianhan pitäisi päättää kuitenkin eduskunta koko hallituksen esityksestä. Millaisia sopimuksia on tehty kulissien takana? Mitä keskustapuolue on saanut vastineeksi siitä, että myy kansallisomaisuutemme yhtiöille?

Keskustalainen "ympäristöpolitiikka" on saanut minut niin vihaiseksi, että iloitsen vilpittömästi Animalian Maaseudun tulvaisuus -kampanjasta . Ihan tuli vanhalle itku silmään, kun luki "näköispainoksen" otsikoita. Oi, miten kaunis maailma voisi olla jos...

En ole suinkaan ollut aina Pentti Linkolan kanssa samaa mieltä, mutta tämän kirjoituksen päätän hänen juhlapuhesanoihinsa, ihan piruuttani, ettei totuus unohtuisi: "Kun puhutaan metsästä, tulisi tehdä ero talousmetsän ja luonnontilaisen metsän välillä. Luonnontilaista metsää on jäljellä vain muutama prosentti, kun taas metsämaata (ei siis metsää) on Suomesta 70 prosenttia. Suurin osa Suomen metsistä on talousmetsää, se on jo menetetty, koska sen pieneliöstö ei ole palautettavissa, eikä sitä "puupeltoa" kannata suojella." Näin pitkälle metsään on päädytty.

PS. Ryhdy ikimetsän ystäväksi: http://luonnonperintosaatio.fi/saatio

PSS. Juhlaseminaarissa särähti pahasti korvaan vain yksi kommentti. Suomen Metsästäjäliiton puheenjohtaja Lauri Kontro totesi puheessaan, että kaikki villikissat tulisi tavattaessa heti päästää autuaammille metsästysmaille. Niin lainsuojaton ei kissakaan sentään ole.

Kiireisen kesän takia tietokoneeni viereen kertyi korkea lehtileikepino, joka on nyt syytä purkaa. Se uhkaa tukahduttaa kaikki muut toimet työpöydälläni. Mitä kaikkea kirjoitettiinkaan eläimistä, luonnosta ja ihmisen erinomaisista aatoksista kesän ja alkusyksyn aikana; aikana, jolloin ehdin vain leikellä pikaisia palasia journalistiikan kiinnostavimmista herkkupaloista?

Kesäkuussa

Eveliina Lundqvist, maa- ja metsätieteiden maisteri Lapinjärveltä, kirjoitti Hesarin mielipidesivulla (25.6.2009) eläintarhan asukeista. Maksavia asiakkaita kuulemma houkuttelevat eniten Korkeasaareen suuret eläimet. Eläimien pitoa eläintarhassa perustellaan erityisesti niiden uhanalaisuudella. Eveliina kiinnitti huomiota siihen, että vain 20% Korkeasaaren elämistä kuuluu suojeluohjelmiin.

Mitä ne muut sitten ovat? Peräti 80% eläintarhan eläimistä on siellä ihmisen iloksi ja viihdykkeeksi; myös esim. leijona, joka luonnossa kulkisi jopa 4000 neliökilometrin alueella, ja joka nyt tuhatkertaisesti pienemmässä häkissään kulkee tästä kulmasta tuohon kulmaan ja taas takaisin koko elämänsä ajan.

Eveliinaa surettaa se, että lapset oppivat näkemään eläimet näyttelyesineinä, ei tuntevina yksilöinä. Hän palaa mieliaiheeseeni, metsään: "Jotta eläimet kohdattaisiin niiden arvon mukaisesti, pitäisi lapset opettaa kulkemaan metsissä, jolloin todellinen kosketus luontoon onnistuisi", hän kirjoittaa. Uskon, että lapselle riittäisi hyvin, jos hän voisi hiljaa hiipimällä yllättää jäniksen ruokailemasta, linnun syöttämässä poikasiaan, nähdä näädän vilahtavan kivikossa. Ei siihen tarvita leijonaa tai jääkarhua häkissä. Niin kauniita kuinne ovatkin, eläintarhassa ne on riisuttu paljaaksi omasta itsestään, kuten ihminen ikkunassa Amsterdamin punaisten lyhtyjen kadulla.

Heinäkuussa

kerrottiin Ilta-Sanoimissa (18.17.2009) italialaisten tieteilijöiden tutkimuksesta, jossa analysointiin 30 koirarodun edustajan hännänheilutusta. Yllättävä tulos saatiin, kun koiran eteen tuotiin kissa, tuntematon ihminen, koiran omistaja ja vahvaluonteinen lajitoveri. Kun lähestyjänä oli tuttu omistaja, koirat heiluttivat häntäänsä pitkälle ruumiinsa oikealle puolelle. Pisimmälle vasemmalle häntä vispasi, kun koira joutui dominoivan lajitoverin kanssa kuonotusten. Syytä haettiin vasemmasta ja oikeasta aivopuoliskosta: ihmisen aivot näet käsittelevät negatiiviset ja positiiviset tunteet eri puolilla aivolohkoja. Näin arveltiin koirankin tekevän.

On kuitenkin huomattava, että koiran häntä on vain yksi sen kommunikaatiovälineistä; suupielet, korvat ja silmät ovat sitä tärkeämpiä. Vaikka koira heiluttaisi häntäänsä, se voi silti purra: on siis katsottava kasvoja ja päätä, jotta ymmärtää koiran puhetta. Voiko koira olla oikea- tai vasenhäntäinen, jäin mietiskelemään.

Elokuussa

lintuharrastaja Olli Tenovuo kirjoitti Hesarin mielipidepalstalla (16.8.1009) siitä, mitä linnustajat tekevät saaristossa: aloittavat metsästyksen ennen kuin on sen aika, leiriytyvät riskiläyhdyskunnan eteen häiritsemään pesintää, jättävät säkkikaupalla ammuttuja lintuja mätänemään saarelle, tappavat tiirayhdyskunnasta kymmenittäin lapintiiroja ja antavat haavoittuneiden lintujen jäädä jälkeensä. Myös uhanalaiset linnut ovat metsästäjien tähtäimessä, sillä heidän lajituntemuksensa on heikkoa. Vuoden 2007 tilastojen mukaan ammuttiin 16 800 heinätavia, kun samaan aikaan lintuharrastajat raportoivat havainneensa enintään parituhatta lintua.

Päätös ampumisesta joudutaan aina tekemään nopeasti, ja jos se on kiikarillakin vaikeaa, paljain silmin ohi lentävän linnun pikainen tunnistaminen on erityisen vaikeaa, jos ei mahdotonta (vrt. esim. lokit). Oman mielenkiintoisen värinsä asiaan tuovat pimeässä ampuminen ja kevätmetsästys: kumpikin sallittua ja häpeäpilkku Suomen maineelle, sanoo Ollin kirjoitusta kommentoiva lintumatkailuopas Antero Topp (HS 23.8.2009). Miten lienee linnun tunnistaminen pilkkopimeässä? Entä keväisen metsästyksen mielekkyys muutto- ja pesintäaikaan? Jopa Malta, tuo lintumurhien luvattu maa, on kieltänyt kevätmetsästyksen.

Lintuatlasseurannan mukaan kaikki metsästettävät vesi- ja kanalintulajit ovat vähentyneet merkittävästi. Uhanalaiset linnut sitäkin enemmän. Linnut ovat globaalia omaisuutta eivätkä ne tunne rajoja. Ampukaa kameralla, sanoo Olli: saatte pysyvän muiston, eikä sulkimen ääni tapa eikä tyhjennä koko lintuvettä! Amen, sanon sille ja lisään vielä: aseella voi tehdä muutakin kuin tappaa. Entisenä kivääriammunnan harrastajana (koko synkkä menneisyyteni paljastuu vähitellen) tiedän, miten innostavaa voi olla mustaan pisteeseen, siihen yhteen keskimmäiseen, tähtääminen ja osuminen.

Syyskuussa

Hesarissa otsikolla Turkisten puolesta sanoo Turkistuottajat Oyj:n viestintä- ja yhteiskuntavastuujohtaja (?) Päivi Mononen-Mikkilä: "Turkisten vastustajat sanovat usein toimivansa eläinten oikeuksien ja hyvinvoinnin puolesta. Se ei ole totta. Tosiasiassa heillä on vain yksi päämäärä: turkistuotannon lopettaminen." No mutta. Sehän onkin päämääränä: eläinten hyvinvoinnin ja eläinsuojelun kannalta paras ja ainoa vaihtoehto on lopettaa turkistuotanto.

Turkistuotannosta puhutaan kuin se olisi joku ikiaikainen ihmisoikeus. Ammatit ovat ennenkin kuolleet ja uusia on syntynyt.  Ja jotten leimautuisi niiden harvojen kettutyttöjen kaveriksi, mainittakoon vielä, että jopa kokonaiset valtiot ovat päättäneet lopettaa turkistuotannon alueellaan. Sellaisia ovat Itävälta, Britannia ja Kroatia sekä käytännössä myös Ruotsi. Saksa puolestaan on tehnyt erittäin suuria muutoksia lainsäädäntöönsä eläinten tarhausolosuhteiden parantamiseksi.

Turkistuotanto Suomessa ei saa puhtaita papereita: eläinten hyvinvointia ei ole haluttu ottaa siinä määrin huomioon kuin olisi tarpeen. Jos tuotantoeläinpuolella asiat olisivat yhtä huonosti, kannatettaisiin myös sen lopettamista. Ja jotkut kannattavatkin. Monet kotieläintuottajat ovat kuitenkin tehneet toimenpiteitä, jotka ovat parantaneet eläinten hyvinvointia. Parannettavaa toki edelleen on, mutta samaan eivät halua turkistuottajat ryhtyä: voitot ovat heille tärkeämpiä.

Mononen-Mikkilä vertaa turkiksia villasukkiin. Eläinperäisestä tuotteestahan on kyse, hän sanoo. Keritseminen ei tapa ja lampaat saavat yleensä nauttia elämästään hieman enemmän kuin häkkeihin ahdetut turkiseläimet. Turkikset eivät ole välttämättömiä, ne voidaan korvata. Niin voidaan tietysti villasukatkin. Tuotantoeläimistä käytetään yleensä kaikki mahdollinen: liha, luut, sisäelimet ja nahka - ei vain nahkaa, kuten turkiseläimiltä.

Turkiseläinten elämä on lyhyt ja epälajinomainen. Tuotantoeläinten ja ihmisten yhteinen historia on sen sijaan pitkä. Sen aikana lehmät, siat, kanat, lampaat ym. ovat sopeutuneet elämään ihmisen rinnalla ja ihmisen ehdoilla.Turkiseläimet ovat edelleen luonnonvaraisia eläimiä, sellaisia kuin minkki, sinikettu, hopeakettu, supikoira ja hilleri. Niiden elämä ihmisen lähellä on jo sinänsä yhtä kärsimystä.

Näillä näkymin me ihmiset olemme vahvasti lihansyöjiä ja kaikkiruokaisia. Olkoon niin. Itse perustelen syömisiäni sillä, että kalan voin tappaa ja olen tappanutkin; muuta eläintä en kykene, joten jääköön syömättä. Jokainen kypsyköön itsekseen ajatukseen siitä, ettei elääkseen tarvitse välttämättä tappaa - ei kalaa sen kummemmin kuin sikaakaan. En voi olla tässä siteeraamatta Abbie Hoffmania (joka on paitsi jääkaappimagneettini ja jonka kaikki kaltaiseni vanhat pierut myös muistavat anarkistina: hän mm. kehoitti veistämään poliisiauton renkaista sandaaleja) : "If people were forced to eat what they killed, there would be no more wars."

Lisää tunnustuksia synkästä menneisyydestäni: Turhamaiselta tädiltäni perityt minkkiturkit (2kpl) sekä piisami- ja kaniturkki menivät koirien leluiksi. Voi sitä riemua, millä naapurin eläimet repivät ne innoissaan suikaleiksi! En halunnut turkisten markkinoivan itseään kaduilla. Turkiksissa kulkeva ihminen on minusta sivistymätön. Hän ei ole trendikäs, ei hienostunut. Hän kuuluu jo menneeseen aikaan.

Tiesitkö, että Sinulla ja minulla on 12 miljoonan hehtaarin maa- ja vesiomaisuus? Metsää siitä on n. 9 milj. ha. Unkarin kokoista omaisuuttamme hoitaa Metsähallitus maa- ja metsätalousministeriön alaisena liikelaitoksena. Sen hallinnassa ovat talousmetsät, kansallispuistot sekä rantarakentamiseen kaavoitetut ranta-alueet ja -tontit.

Metsää on 66 % maastamme, 5,2 % siitä on suojeltua. Etelän metsien suojelu on pahasti hakusessa, sillä vain 1,8 % metsistä on suojeltua. Kovin mielellään  Metsähallitus ei ole ollut siunaamassa suojelupäätöksiä, ja vanhanaikaiset metsänhoitomenetelmät ovat tehneet surkeaa jälkeä ympäri Suomen. Miksi meidän metsäämme pitäisi suojella, mitä me teemme sillä?

Valtion liikelaitokset lakkautetaan vuoden 2010 aikana. Mitä omaisuutemme varalle suunnitellaan? Oletko sinä päässyt päättämään, mihin ja millaisia retkeily-, ulkoilu-, metsästys- ja kalastusalueita perustetaan? Entä kuultiinko Sinua siitä, kuinka paljon ja millaisia alueita tulisi suojella?

Uudeksi valtion maa- ja vesiomaisuuden käyttöorganisaatioksi ovat ehdolla virasto-, säätiö- ja osakeyhtiöpohjainen hallintomalli tai näiden yhdistelmä. Haluatko, että sinun omaisuudestasi päättää lyhytnäköinen talouspolitiikka? Mikäli osakeyhtiö- tai rahasto pääsee päättämään maa- ja vesialueiden käytöstä, metsämme ja rantamme lyödään lihoiksi. Niitä on vaikea enää palauttaa.

Parhaimmissa mielikuvissani retkeilemme tulevaisuudessa avohakkuualueilla, yksipuolisessa maisemassa, vähälukuisten eliölajien keskuudessa. Huonoimpia mielikuviani en uskalla edes kirjoittaa julki. Toisinaan iloitsen jopa siitä, että minulla ei ole enää puolta elämääni käytettävissä: on liian raskasta katsoa, miten vähitellen menetetään kaikki se mikä on ollut rikkautemme ja kaikkinaisen terveytemme perusta.

Linnunlaulun kotiinpaluu

Kävin tänään Heurekassa katsomassa Milja Viidan videotaideteoksen. Siinä afrikkalaiset ja suomalaiset lapset matkivat uhanalaisten metsälintujen ääntä. Milja on kuvannut teoksensa tänä vuonna Kenian rannikolla Watamussa Malindin ja Mombasan välisessä Arabuko Sokoke -metsässä ja sen lähiympäristössä sekä Karkkilassa, Karjalohjalla ja Lohjalla niin luonnonmetsissä kuin avohakkuualueilla ja puuistutuksillakin. Milja sanoo: "Eteläisen ja pohjoisen pallonpuoliskon lapset jakavat saman tulevaisuuden, kun heidän kaikkien kotiympäristöstään on katoamassa muiden eliöiden lisäksi myös erilaisia laulavia lintulajeja. Nyt on heidän vuoronsa laulaa näille linnuille."

Yli kuukausi ja siinä samassa koko loma vierähti siilipoikueiden hoidossa. Puolison kanssa syötettiin ja lääkittiin parhaimmillaan kolmen tunnin välein yötä päivää piikkisiä maitonaamoja, joten maailman tapahtumat ja hulluudet saivat mennä menojaan. Ja vaikka vieläkin kaksi naarasta ja kaksi urosta kohottelevat painoaan vierashuoneessamme (eipä ole ollut yökyläläisiä jostain syystä, johtuisikohan siilinkakan hurmaavasta tuoksusta?), alan palata píkkuhiljaa kartalle.

Viimeistään minut herätteli viikonlopun näytös Malmin lentokentällä, kun Hawkit ja muut siivekkäät sukeltelivat talomme yllä.

Olen asunut aivan Malmin lentokentän laskeutumisalueen vieressä Maamiehenpolulla. Minulla on siis kokemusperäinen käsitys siitä, millaista meteliä lentokoneet siellä pitävät: eivät kummoisempaakaan. Hyvin sitä jaksoi sietää omalla maissipellollaan puuhaillessaan, kun lentokone laskeutui pihan päällä isoa tammea melkein hipoen.

Ja kerran tammeen laskeutui laskuvarjoilija. Puoliso irroitteli kalpean kiikkujan oksista ja auttoi soittamaan apua, kun miekkosen kädet tärisivät. Sen jälkeen pelkäsin eniten sitä, että laskuvarjoharrastajat putoaisivat sähkölinjaan ja pihapuihin. Lentokoneita en älynnyt pelätä.

Muutimme parisen kilometria kauemmas. Nykyisen asuinpaikkani yli lentävät Seutulan matkustajakoneet, mikäli poikkeusreittiä tarvitaan mm. silloin, kun parannetaan kenttää. Ne pitävät isompaa ääntä. Sen vastapainoksi myös muuttolinnut käyttävät samaa reittiä: viime syksynä yhden lyhyen aamupäivän aikana 17 parvea kurkia, hanhia, joutsenia....

Eivät huuda kuitenkaan niin kovaa kuin tuo mainio Hornet-Hawks-kaksikko. Satuin ulkoiluttamaan koiriani juuri tuolloin. Lähes 10 minuuttia korviini sattui niin, että pelkäsin meneväni paniikkiin. Minulla ei ole todettu paniikkihäiriötä. Sen sijaan minulla on putket korvissa lukuisien korvatulehdusten takia, jotka ovat keuhkokuumeeksi muuttuessaan yrittäneet viedä henkeni. Melun seurauksena sain ankaran päänsäryn ja pahoinvoinnin. Mitenköhän lapsikohtalotoverini: ne, joilla on myös putket korvissa tai parasta aikaa korvatulehdus?

Onneksi koirani ovat kaikki vahvahermoisia ja kovakorvaisia (tässäkin asiassa): eivät luppaläppiään lotkauttaneet.

Seurasin tämänpäiväistä keskustelua Iltasanomien sivulla. Siellä sai perheenisä kunnolla takkiinsa: perunakellariin vain kaksi- ja kolme-vuotiaiden kanssa lentonäytöksen ajaksi, jolleivat kersojen korvat muka kestä. Ja mitä kummaa sitä muuttaa lentokentän luo, jos ei melua kestä? Niin, voisimmepa aina valita. Entä ne, jotka asuivat siellä jo silloin, kun kenttää alettiin rakentaa? Jotkut heistäkin ovat vielä hengissä  ja heidän jälkeläisensä perintötaloissaan. Hushus, pois huvitusten tieltä!

Keskustelupalstalla kiiivailtiin siitä, että kun kerrankin 60 vuodessa saa vähän juhlia niin heti "jakomäkeläiset" ja "böndet" alkavat inistä melusta. Hassua, miten tartutaan epäolennaisiin asioihin: helsinkiläiset huutavat kaupunkilaisuudestaan ja muut siitä, miten viisaita maalla ollaan. Miten se liittyy lentomeluun tai Malmin lentokentän säilyttämiseen, ihmettelen minä.

Eipä ole monikaan lähiöläinen saanut kuulla niin paljon loukkaavia huomautuksia kuin Jakomäessä asuva. Se on joidenkin mielestä kuin sivistyksen musta aukko, johon kaikki katoaa. Tiedän kyllä muitakin sivistyksen mustia aukkoja, mutta ne ovat eräiden korvien välissä.

Oletko muuten käynyt siellä, siis Jakomäessä? Se on niitä harvoja lähiöitä, joiden keskelle jätettiin jo rakennusvaiheessa paljon puita ja viheraluetta. Ja siellä on sitä edelleen. Rakennuskanta on vaihteleva: omakotitaloista mataliin kerrostaloihin ja niihin korkeisiin, joista on huikea näköala; veikkaisin, että monipuolisempi kuin Pasilan tulevista pilvenpiirtäjistä ;) Ja halvempi.

Jakomäessä on historiaa: pirunpelto keskellä kylää ja venäläisten linnoitusvallituksia. Siellä, jos missä on kulttuuria, Jakomäen 40-vuotisen elinkauden synnyttämää: aitoa ja rehellistä - ei olla turhaan pikkurilli sojossa.

Mistäkö tiedän? Asuin Jakomäessä lapsuuteni ja varhaisimman nuoruuteni. Siitä on jo kauan, sillä talo, johon muutimme, oli ensimmäinen, joka sille kukkulalle rakennettiin. Se oli työläisten kaupunginosaa siinä missä Kalliokin, molemmissa omat työttömänsä. Sen työn pohjalta Helsinki on kasvanut.

Iltasanomien keskustelussa perustelut lentonäytökselle olivat heikot: "prum prum" ja "kunnon saundilla temppuja" ja  "tuplatulpat korvin ja mars kellariin". Pidetään hauskaa ja katsellaan lentokoneita.

Entä muuta? Kuinka paljon paloi kerosiinin kanssa otsonikerrosta? Kuka muuten maksaa loppuiän tinnituksen hoitokulut? Mitä mielikuvia esim. sodan jalkoihin joutuneen mielessä syntyy, kun mahtavaääniset koneet jyristävät taloja viistäen? Entä luonnonvaraiset ja muut eläimet: miten melu ahdistaa niitä ja vaikeuttaa niiden muutenkin hankalaa elämää ihmisen lähellä? Kuinka paljon aivan lentokentän kupeessa sijaitsevalla Fallkullan kotieläintilalla nautittiin näytöksistä?

Turhuuksien turhuus - tällaistako on hauskanpito; tämäkö ilahduttaa ja tekee onnelliseksi? Säilytetään silti Malmin lentokenttä.  Sen ympärillä on sitä vihreää, joka on ihmisen terveydelle tärkeää - myös niiden, joiden mielestä äänekkäät moottorit ovat ilona elämässä. Happea tarvitsee jokainen.

Helsingin Sanomien päivän kysymys 18.7.2009 oli, pitääkö loukkaantunut luonnoneläin viedä lääkäriin. Tässä kysymyksessä mättää monta muutakin asiaa paitsi kielteiseen kallistuva vastausprosentti (43% vastasi kyllä ja 57% ei).

Kyse ei ole mielipiteestä, johon voimme vastata ei tai kyllä. Yhtä hyvin Hesari voisi kysyä, pitääkö liikennesääntöjä noudattaa. Lain noudattaminen on velvollisuutemme. Ei, en ole niin sinisilmäinen, että luulisin, että kaikki tekevät kuten laissa sanotaan. Ihmisillä voi olla asioista erilaisia mielipiteitä, myös laista. Se heille sallittakoon, mutta lain rikkomisesta on kuitenkin määrätty rangaistus. Niin myös eläinsuojelulain rikkomisesta.
Eläinsuojelulain 14 §:ssä sanotaan: "Sairasta, vahingoittunutta tai muutoin avuttomassa tilassa olevaa luonnonvaraista eläintä on pyrittävä auttamaan. Jos eläin on kuitenkin sellaisessa tilassa, että sen hengissä pitäminen on ilmeistä julmuutta sitä kohtaan, eläin on lopetettava tai on huolehdittava siitä, että se lopetetaan."

Kysymyksenasettelun aloittanut loukkaantunut kalasääksi, jota lukuisat ihmiset ovat päässeet seuraamaan netissä, tunsi eittämättä kipua, sillä se oli vahingoittunut. Kärsimyskään ei nimittäin ole mielipidekysymys. Jokainen järjissään oleva ihminen ymmärtää, että vammat aiheuttavat kipua. Myös eläimelle. Jos alamme pohdiskella, mitä ongelmia loukkaantuneen luonnonvaraisen eläimen hoitaminen aiheuttaa, kuten Hesarin artikkelista Eläintenharrastajat vaativat apua loukkaantuneelle nettisääkselle käy ilmi, ei yhtään eläintä voida ryhtyä hoitamaan. Jos taas eläintä ei voida hoitaa, koska sen on mahdollisesti vaikea sopeutua uudelleen hoidon jälkeen luontoon, se on lopetettava. Niin sanoo laki. Siitäkään ei voida neuvotella tai kysyä mielipidettä.

Lääkäriin vieminen taas kuulostaa melko oudolta, ottaen huomioon, ettei Suomessa noin vain voi viedä luonnonvaraista eläintä eläinlääkärille. On tehtävä melkoisesti töitä löytääkseen eläimelle hoitopaikan.

Erittäin harvat lääkärit hoitavat luonnonvaraisia eläimiä. Eläinlääkärit hoitavat lähinnä lemmikkejämme, niin kotoisia koiria ja kissoja kuin eksoottisiakin eläimiä. Lajikirjo on valtava. Olisi aika kohtuutonta edes vaatia eläinlääkäreitä hoitamaan lemmikkiemme lisäksi kaikkia mahdollisia luonnonvaraisia eläimiä.  Luonnonvaraisia lajeja kohtaan erityistä kiinnostusta tunteva eläinlääkäri ryhtyy hoitamaan villejä lintuja ja nisäkkäitä, sillä hän on erikoistunut tiettyihin lajeihin, ihan niin kuin on erikoistuttava kissoihin ja koiriinkin. Jopa lintulajit poikkeavat niin paljon toisistaan, ettei yhtä hoitotapaa ole olemassa: se mikä sopii toiselle, tappaa toisen. Hygieniasyistä luonnonvaraisia eläimiä ei myöskään haluta hoitaa lemmikkieläinasemilla. Ne, jotka hoitavat, hoitavat omissa tiloissaan.

Entä kuka maksaa sen, jos viet luonnonvaraisen eläimen eläinlääkäriin: sinä maksat.  Kunnan-/kaupungineläinlääkäri kuitenkin lopettaa eläimen ja se tapahtuu ilmaiseksi, hoitaminen ei. Vaikka luonnonvaraiset eläimet ovat valtion omaisuutta, valtio ei maksa luonnonvaraisten eläinten hoidosta. Ei vaikka laki vaatii, että loukkaantuneen ja sairaan eläimen on saatava hoitoa. Ristiriitaista, eikö?

Korkeasaaren lisäksi luonnonvaraisia nisäkkäitä hoitavat vain vapaaehtoiset, eläintarhoilla ei ole siihen juuri mahdollisuuksia. Se on kallista ja vaatii resursseja. Vain Pyhtään ja Heinolan lintutarhat saavat avustusta kaupungilta, ensin mainittu myös ympäristöministeriöltä. Siitä huolimatta niidenkin resurssit ovat pienet.  Ja pienennevät lisää, sillä Heinolan lintutarhan olemassaolo on kaiken aikaa vaakalaudalla. Sehän uhattiin jo lopettaa (ks. Heinola jyrää).

Suomen luonnonvaraisten eläinten hoito on pääasiassa vapaaehtoisten varassa. Vapaaehtoiset noutavat loukkaantuneet ja sairaat eläimet, hoitavat eläimet ja lopetuttavat ne, jos hoito ei ole kuntouttanut eläintä niin, että se pärjää omillaan, ilman ihmisen tukea (laissa edellytetään, että tällaiset eläimet lopetetaan, niitä ei saa esim. ottaa lemmikiksi).

Tämän vapaaehtoiset tekevät omin varoin: järjestävät hoitopaikat ja -välineet, ostavat lääkkeet, maksavat eläinlääkäreille tutkimuksista yleensä saman kuin lemmikkiensäkin hoidosta, ostavat lajikohtaisen erityisruuan... Niin ja ovat hankkineet itse asiantuntemuksensa, koska luonnonvaraisten hoitoa ei kouluteta missään. Tietonsa he myös (toivottavasti) päivittävät itse. Tämä yleensä oman työn ohella (muutenhan tähän ei olisi varaa), oman perheen ja lemmikkien hoidon ohella, monesti myös muun eläinsuojelutyön ohella. Kiitos niille eläinsuojeluyhdistyksille, jotka tukevat luonnonvaraisten eläinten hoitajia! Niitä ei tosin ole kovin montaa.

Mutta palataan nettisääkseen ja Hesarin artikkeliin, jossa - kuten niin usein muuallakin kuultu - lausahdus Luonto hoitaa kuittaa eläimen kärsimyksen. Kyseisen mielipiteen voisi vähitellen tunkea sinne, missä Suomen lakia ei näe lukea. Luonto hoitaa -mielipide on vain - mielipide; samalla tapaa kuin sellaisen motoristin, jonka mielestä 40 km tuntinopeuden alueella voi ajaa 138 km tunnissa (juttu samalta tai edelliseltä päivältä niin ikään Hesarissa). Rangaistus seurasi ja rangaistuksen tulisi seurata tässäkin tapauksessa. Erityisesti silloin, kun sen lausuu ihminen, joka on jatkuvasti tekemisissä luonnonvaraisten eläinten kanssa. Valitettavan usein rengastajilla ja lintubongareilla ei ole kiinnostusta itse eläinyksilön hyvinvointia kohtaan. Ollaan kiinnostuneita enemmän määristä ja luvuista. Luonnonvaraisten eläinten hoitajat ovat saaneet hoitoonsa mm. lintuja, jotka ovat pudonneet pesistään ja  loukkaantuneet, ja jotka rengastajat ovat nostaneet rengastamisen jälkeen takaisin pesiin ja poistuneet. Onneksi joku muu on sattunut paikalle.

Kysymys kuuluu, millainen rengastaja kuvittelee, että petolintu, joka käyttää saaliin kiinni ottamiseen ja pitelemiseen nimenomaan jalkojaan, selviää murtunein jaloin tai puuttuvin varpain?

Kysynkin nyt mielipidettänne - voitte vastata kyllä tai ei: Tunteeko tällainen rengastaja kyllin hyvin lajit, joita rengastaa?

Ja kysyn toisenkin kysymyksen: Tuleeko rengastajan tuntea lajit, joita rengastaa? Vastatkaa kyllä tai ei.