Kuluttaja-lehden 2/2011 Mustalla listalla* oli kiintoisa kuluttajariitalautakunnan päätös. Sitä voisi pitää eräänlaisena ennakkopäätöksenä.

Tässä teksti sellaisena kuin se lehdessä on:
 
"Asiakas osti englanninbulldoggin 1400 eurolla. Koiralla ilmeni pian synnynnäinen sairaus, ja se jouduttiin lopettamaan. Myyjä tarjosi uutta pentua tilalle, mutta asiakas ei järkytyksensä vuoksi halunnut uutta koiraa. Asiakas vaati myyjää palauttamaan koiran hinnan.

Lautakunta totesi, että asiakkaalla oli oikeus purkaa kauppa. Tavallisesti myyjä saa korjata virheen toimittamalla tilalle uuden, vastaavan tuotteen. Koira on kuitenkin omistajalleen niin tärkeä, ettei se ole korvattavissa toisella koiralla. Myyjän piti maksaa asiakkaalle 1400 euroa."

Kauppa-, tuotevastuu- ja kuluttajansuojalakien mukaan koira on tuote. Em. lait koskevat myös virheellisen koiran kauppaa, mikäli myyjä katsotaan elinkeinonharjoittajaksi.

Tarvitsemme uuden lain koskemaan elollisten olentojen kauppaamista. Jos kuluttajariitalautakunta kuitenkin uskaltaa tehdä edellä mainitun kaltaisia ratkaisuja, voivat koiran ulkonäköä loputtomasti jalostavat kasvattajat uutta lakia odotellessamme pohdiskella, eikö sittenkin olisi kannattavampaa luopua sisäsiitoksesta ja panna alulle tervettä, hyväluonteista ja pitkäikäistä koiraa.

*Kuluttajariitalautakunnan päätöstä ei ole noudatettu.

Jos olet aikeissa ostaa koiran, tutustu Koiranhankintaoppaaseen!
 

Kansanedustaja Anne Kalmari (kesk.) esitti, että suurpetoja tulisi siirtää pääkaupunkiseudulle, Espoon Nuuksioon ja Sipoonkorpeen. Hän perustelee siirtoa sillä, että eteläisen Suomen metsissä olisi pedoille hyvin tilaa ja ravintoa.

Olen aivan varma, että susille riittäisi tilaa ja ruokaa täällä etelässä, sillä niitä on enää n. 150 yksilöä. Toinen juttu on sitten se, että miten nämä sudet saadaan kiinni ja kuljetettua tänne etelään. Se on vähän kuin etsisi neulaa heinäsuovasta - tai siis sutta Suomesta...

Poimin Tiede 3/2011 suomalaisten kuolinsyitä:

• murhat ja tapot:
  n. 100 vuodessa (vuonna 2009 kuolleita 110, lähde: Tilastokeskus)
• kolarit:
  280 vuodessa (vuonna 2009 kuolleita 279, lähde: Liikennevirasto)
• ulkoilman pöly:
  1800 vuodessa (lähde: THL)
• tupakointi (aktiivinen):
  4000-6000 vuodessa (lähde: www. tupakkaverkko.fi)
• hirvi:
  viisi hirvikolarikuolemaa vuodessa (lähde: Liikennevirasto)
• karhu:
  yksi sadassa vuodessa: viimeksi v. 1998 (lähde: Ilpo Kojola, Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos)
• susi:
  ei ole tappanut ketään ainakaan sataan vuoteen
   

"Ne ovat nopeasti vallanneet uusia kaupunginosia..." (HS 1.8.2007):
"Se on yksi vaarallisimpia tuhoeläimiä..." (IS 7.11.2007)
"....satojentuhansien eurojen vahingot..." (HS 18.3.2008)
"Monen paratiisiin on päässyt luikertelemaan vihollinen..." (IS 5.5.2008)
"...hautakivetkään eivät enää pysy pystyssä..." (HS 6.7.2008)
"Ne ovat syönneet kaiken elävän..." (HS 9.9.2008)

Journalismikritiikin vuosikirjassa 2009 Juha-Pekka Puro analysoi "pyhää sotaa kaupunkikaneja vastaan". Miten syntyi myyttiset mittakaavat saanut tarina "pienestä otuksesta, joka voi saada niin paljon pahaa aikaan" (IS 5.5.2008)? Koska tämä peto pahimmillaan hyökkää rakkaimpiemme hautojen kimppuun, se on julistanut meille sodan, joka meidän tulee voittaa hinnalla millä hyvänsä.

Puro tutki Ilta-Sanomien ja Hesarin artikkeleita vuosilta 2007-2008. Niiden perusteella hän muodosti kuvan "kanien retorisoimisesta". Ensimmäinen huomio kiinnittyi siihen, että "kanista" tuli "kaupunkikani/citykani". Syntyi kokonaan uusi laji, joka ei musituttanut tuntemaamme kania ja jolle saatettiin antaa piirteitä, jotka poikkesivat kanin luonnollisesta elämästä ja tarpeista. Veli Kanista tuli Iso Paha Susi: Meille annettiin mahdollisuus nimittää kania "yhdeksi vaarallisimmista tuhoeläimistä".
Kanista tuli meille uhka: sen syömiskäyttäytyminen, lisääntyminen ja onkaloiden kaivaminen on luonnottoman mittavaa ja vahingollista ihmisyhteisölle, sillä "kaneille kelpaa kaikki" eikä "mikään ole (niiltä) turvassa".

Hieman tätä samaa retoriikkaa kävimme läpi Markku Heikkisen Ylen Radio 1 -ohjelmassa ti 15.6.2010 Millainen on eläinten kaupunki kesällä? (kuultavissa Ylen Areenassa).
Yritin viedä keskustelua kohti ihmisen vaikutuksesta luontoon, mutta aina palasimme "tuhoeläimiin" ja niiden haitalliseen ilmenemiseen ihmisen kannalta. Tuijien ja vuorimäntyjen katoaminen ahnaitten kanien suihin nousi esiin ikään kuin luonnon monimuotoisuus riippuisi juuri näistä lajikkeista.

Paikalla olivat minun lisäkseni Helsingin kaupungin juuri nimitetty ympäristötarkastaja, kaneja tutkinut Päivi Leikas ja desinfektoija eli tuhoeläinten hävityksestä vastaava Janne Heikkinen. Jälkimmäinen osoittautui myös luonnonvaraisten eläinten ystäväksi, joka vaalii pihallaan korppiyhteisöä, antaa pikkulintujen rakentaa pesiään talonsa räystäisiin ja oravan pesiä välikatossaan. Hyvä opetus minulle, joka muodostin käsitykseni "tuhoeläinasiantuntijoista" edellisen kerran, kun tapasin Radio Q -ohjelmassa v. 2005 rotanmyrkyttäjä Raimo Rinteen, joka väitti "siilien pesivän routarajan alapuolella",  ja niiden olevan liian kookkaita mahtuakseen rotille tarkoitettuun myrkkysyöttilaatikkoon - ikään kuin olisi olemassa syntymästään saakka vain yhdenkoon siilejä.

Päivi Leikaksen tunsinkin jo Villikanifoorumin työskentelystä, jossa olin mukana sen perustamisvaiheessa vuonna 2008 Pääkaupunkiseudun Eläinsuojeluyhdistyksen edustajana. Villikanifoorumissa on suunniteltu Uudenmaan riistanhoitopiirin vetämänä niitä keinoja, joilla kanit voitaisiin hävittää pääkaupunkiseudulta. Edustajia Villikanifoorumisssa on mm. Helsingin Kaupungin Rakennusvirastosta, Cremex Oy:stä, Helsingin Eläinsuojeluyhdistyksestä, Luonnontieteellistä keskusmuseosta, Helsingin yliopistosta, Suomen eläinsuojeluyhdistysten liittosta, Kasvitieteellisestä puutarhasta, Helsingin riistanhoitoyhdistyksestä, Helsingin seurakuntayhtymästä jne. Eläinsuojeluyhdistyksien edustajat ovat olleet lähinnä tarkkailijan asemassa jarruttamassa myrkkyjen ym. epätoivottavien tappamiskeinojen käyttöön ottoa. Muut asianosaiset ovat voimakkaasti kanien hävittämisen kannalla, mieluiten kaikin mahdollisin keinoin.

Helsingin yliopiston dosentti ja erikoistutkija Anja Lampio Aalto-yliopistosta kutsuukin kanipolitiikkaa onnistuneeksi tiedotussodaksi, jossa kanit ovat saanneet vain negatiivista julkisuutta. Sen vaikutuksesta lehdistössä puhutaan kanista raamatullisin vertauksin ja vedotaan uhkakuviin sen sijaan, että tarkasteltaisiin ko. eläintä myös sen tuottaman hyvän mukaisesti.

Kaniinit nimittäin ovat osa luontoa muualla kuin Suomessa, esim. Britanniassa, jossa sitä kiitellään mm. siitä, että se kaivaa tunneleita muiden eläinten pesiä (mm. lunnit) ja pitää niityt lyhytkasvuisina ja otollisina harvinaisille kasveille. Ruotsalaiset ovat puolestaan tutkineet (mm. Krister Larsson, ALLMA Natur och Kultur, ks. Restaurering av öppna sanddyner och hedar på Skummenslövs tångallmänning) sitä, miten positiivinen vaikutus villikaneilla on ollut hiekkadyynien kasvuston hillitsijänä. Villikaneja on ollut Ruotsissa n. sadan vuoden ajan ja viimeisen 50 vuoden aikana niiden merkitys Hallandin dyynien "puhtaanapitoon" on ollut huomattava. Niiden vaikutuksesta myös harvinaiset perhoset löytävät niityiltä ravintoa.

Ei niin yllättäen muutkin pihapiirimme eläimet ovat saaneet osansa tästä tiedotussodasta: oravat, pulut, varislinnut, lokit ym. ym. Kaikki nämä "roskalajit" ja "tuholaiset" puhuttavat kaupunkilaisia ahkerasti. Kaupunkimme on siis vaaroja täynnä ja huolestuttavinta on, että niin kanit kuin muutkin cityilmiöt levittäytyvät maaseudullekin päin. Pysäyttäkää ne, vaadimme!

Kanit saavat edelleen vuonna 2010 kylmää kyytiä. Helsingin Uutisissa (12.-13.6.2010) otsikoi toimittaja: Tehometsästys pienensi citykanikantaa tuntuvasti ja Citykanit voivat levittää tauteja. "Citykani ei kuulu luontoon", sanoo Helsingin yliopiston maataloustieteiden tutkija Lena Hulden. Ehkäpä hänen kannattaisi pitäytyä maataloustieteissä eläinekologian sijaan, sillä seuraavaksi hänen mukaansa meitä odottaa kanin taholta myös rutto (jänisrutto) sekä borrelioosi.

Sveitsiläiset tutkijat ovat keksineet, että koira pystyy kertomaan toisille, mistä ruokaa löytyy (Tiede 11/2009). Koordinaatit kuulemma paljastuvat koirakaverin hengityksestä. Joo-o, ajattelin, ruoka löytyy siis kamun massusta - eivätkö tutkijat muuta keksi! Tutkimus oli kyllä vähän monimutkaisempi.

Marianne Heberlein Zürichin eläinlääketieteellisestä instituutista näytti koiralaumalle ruokakätköjen paikat. Jotkut olivat kuitenkin tyhjiä. Kun ko. lauma tapasi uusia ystäviä, välitti onnekas ruuanlöytäjä toiselle tiedon niin hyvin, että uusikin kamu ryntäsi suoraan samalle kätkölle. Ne, jotka eivät löytäneet piilosta ruokaa, eivät viestittäneet mitään arvokasta ja uusi ystävä joutui aloittamaan kätkön etsinnän nollasta. Tutkimuksessa painotettiin, että herkkuja oli piilotettu niin moneen paikkaan, etteivät koirat voineet perustaa etsintäänsä pelkästään ruuan hajuun. Entäpä kuolan hajuun? kysyy amatööritieteilijä ja perustelee: koiralla on niin hyvä hajuaisti, että se haistaa kaverin suusta paitsi ruuan myös yksilöllisen kuolan/syljen, vertaa niitä ja suunnistaa oikeaan kohteeseen? Koirahan ei aivan siististi ota makupalaa pinseteillä suuhunsa. Ks. New Scientist.

Miten kotieläinten kesyttäminen on ollut mahdollista, kun esim. susi pakenee ihmistä välittömästi saadessaan havainnon hänestä? Anna Kukekova Cornellin yliopistosta on jatkanut geenitutkimuksella Dimitri Belyaevin ja Ludmila Trutin jo 1950-luvulla tekemää perinteistä jalostuskoetta. Kokeessa saatiin jo parissa sukupolvessa ketuista silitettäviä. Kukekovan mukaan kettujen kesyyteen vaikuttaa vain muutama geeni, kun taas aggressiivisuuteen useampi. Vihaisia kettuja ei ole yhtä helppoa saada aikaan kuin kesyjä.

Koirilla ja ketuilla oli yhteinen esi-isä 10 miljoonaa vuotta sitten, joten koiran kromosomien merkkigeeneistä kaksi kolmasosaa on löytyy myös ketulta. Tutkimuksella on pitkän ajan tavoite selvittää, miten geenit vaikuttavat ihmisten sosiaalisen käyttäytymisen ongelmiin, erityisesti ahdistuksen, masennuksen, skitsofrenian yms. sairauksien kehittymiseen. Lukuisat eläinsukupolvet alistetaan jälleen ihmisen ongelmien ratkaisijoiksi. Hyvä tavoite muuttuu kyseenalaiseksi.
Ks. Molecular Genetics of Tame Behavior.

Miten sudesta tuli tanskandoggi ja kiinanharjakoira? kysyy Tiede 13/2009. Koirien ulkonäkö voi erehdyttää luulemaan, etteivät ne ole läheistä sukua keskenään. Kuitenkaan tutkijat eivät kykene dna:n perusteella erottamaan, kumpi painaa 5 kg ja kumpi 50 kg. Se ei ole ihme, sillä dna-näyte ei riitä tekemään eroa koiran, suden, sakaalin ja kojootinkaan välillä. Vielä vaikeampi on nähdä rotujen välillä eroa, kun kyseessä on ihminen. Niinpä koko rotujen käsite on turha.

Koirat kuitenkin eroavat toisistaan ulkonäön lisäksi myös käyttäytymiseltään. Koirien jalostus ja risteytys ei selitä rotujen monimuotoisuutta. Koirat sukulaisineen voivat risteytyä keskenään ja saada lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Vastasyntyneet koiran-, suden-, sakaalin- ja kojootinpennut ovat ruumiinmuodoltaan samanlaisia, samoin niiden koko. Geenien säätely on se, joka merkitsee: mitkä geenit ohjaavat, missä tilanteessa tai elämänvaiheessa muut geenit käynnistyvät ja sammuvat. Kuonon kasvu havainnollistaa asian. Eri roduilla uutta luuta muodostuu eri tavalla: niinpä collien nenä näyttää täysin erilaiselta kuin mopsin. Mopsin säätelygeenit vain sammuttavat kasvun nopeammin. Sama koskee mäyräkoiran ja vinttikoiran jalkoja. Käyttäytymistä muotoilee puolestaan aivojen kehittymistä ohjaavat geenit.

Koiranjalostuksessa on tultu päätepisteeseen. Äärimmäisyydet on jo saavutettu samannäköisiä koiria risteyttämällä ja sukulaisten parittamisella keskenään (linjajalostus eli sisäsiitos). Yhä lyhytkuonoisemmat näet lakkaavat hengittämästä, yhä pitempi selkä tekee liikuntakyvyttömäksi, yhä pienempi kallo pysäyttää aivojen kasvun jne. Monimuotoisuus ja terveys syntyvät luonnollisella tavalla.

BirdLife Suomi -yhdistyksen lehdessä Linnut 3/2009 kerrottiin mm. punarinnasta (Erithacus rubecula) otsikolla Mestarisuunnistajat. Linnut käyttävät suunnistaessaan samankaltaisia työvälineitä, kuten ihmisetkin: nimittäin kelloa, kompassia ja karttaa. 

Tiesittekö muuten, että lapintiirat (Sterna paradisaea)   lentävät vuosittain noin 35 000 kilometriä, jotkin yksilöt jopa 50 000 km. Siis enemmän kuin maapallon ympäri. Yli 25-vuotiaiksi elävät maratonmuuttajat voivat kaikkiaan lentää runsaat miljoona kilometriä (ks. Tiede)

Oletteko huomanneet, miltä arkkitehtien havainnekuvat uusista asuinalueista näyttävät? Ehkä olettekin.

Avaan aina suurta pelkoa tuntien Helsingin kaupungin kaupunkisuunnitteluviraston vuosittaisen kaavoituskatsauksen. Etsin kädet vapisten karttasivun ja oman kaupunginosamme sieltä. Onko se vihreä läikkä hävinnyt? Ei, hienoa! Siihen viereen on kyllä nousemassa kerrostaloja, muttei vielä seudun ainoalle luontotilkulle.

Vuosi vuodelta uhka tulee kuitenkin lähemmäksi. Se on kuin väistämätön kohtalo. Se sama, joka maisemoi avohakkuulla juuri äsken Roihuvuoren Strömsinlahden puiston ympäristöineen; muuttaa Eiran ranta-alueen isoksi pysäköintialueeksi ja Malmin lentokentän ulkoilu- ja luontoalueen kerrostalohelvetiksi. Se, joka vie pala palalta, imuroi, parturoi, kaataa, raivaa, hakkaa joka ikisen keitaan lähiöistä ja tekee siitä kalliin rahan asuntoja, joihin on varaa vain niillä, jotka tontteja myyvät ja kiinteistöjä kauppaavat.

Kissan ja koiran vastakkainasettelu ei jää pelkiksi sananlaskuiksi ja sanonnoiksi. Lemmikkien omistajat ja jopa eläinsuojeluihmiset asettavat mielellään nämä kaksi lajia paremmuusjärjestykseen. Puhutaan kissaihmisistä ja koiraihmisistä.

Kissaa kutsutaan vapaaksi sieluksi, joka on itsenäisyyden ja itsekkyyden symboli, koira taas nöyryytensä ja palvelualttiutensa takia myös hölmö kuin Hessu Hopo. On pohdittu, millaisia kissaihmiset psykologisilta ominaisuuksiltaan ovat (itsenäisiä, vapaita?) ja millaisia koiraihmiset (läheisriippuvaisia ja johtamishaluisia?). Asiaa on pitänyt ihan perusteellisesti tutkia sen sijaan, että ymmärrettäisi ilmankin, ettei lajin erilaisuus tarkoita älyn heikkoutta tai rakastamisen arvoisuutta.
Helsingin Sanomat kirjoitti Tiedon jyvät -palstalla joulukuun 15. päivä 2009 New Scientistin vertailutukimuksesta, jossa näitä kahta lemmikkiä tutkittiin yhdentoista eri ominaisuuden kannalta. Ja eikös vain saatu pistetuloskin, johon kaikki ne voivat vedota, jotka pitävät tällaista arviointitapaa järkevänä!

Koiran aivot ovat isommat, mutta suhteessa ruumiin kokoon kissa voittaa viiksikarvan verran. Aivojen koko taas ei ole mikään älykkyyden mittari. Muistattehan Einsteinin, jonka aivot eivät ollet sen jättimäisemmät kuin muillakaan miehillä, pikemminkin aika vaatimattomat?. Niinpä pitääkin vertailla hermosolujen määrää aivokuoressa: kissat vastaan koira 1-0; kissalla siis 300 milj., koiralla 160 miljoonaa.

Jos sillä on merkitystä, miten kauan ihminen on kummankin lajin kanssa elellyt, voittaa koira, sillä se kesytettiin ainakin 16 000 vuotta sitten, kun taas vanhin kissanpoikavainaja on löydetty kyprokselaisesta haudasta 9500 vuotta sitten.

Suosituimmuuttakin on laskettu kappalemäärillä: kymmenessä maassa, jossa kissoja on eniten, niitä on yhteensä 204 miljoonaa; koiraisimmissa maissa taas 173 miljoonaa. Nyt puhutaan varmaankin lemmikeistä, eikä vapaana lisääntyneistä kissoista?

Ongelmanratkaisijana luulisi koiran olevan parempi - ainakin koiraihmiset ovat sitä mieltä, mutta yllätys-yllätys, ihan näin ei ole. Kissan ongelmaratkaisukyvystä tiedetään vähemmän, mutta paljon testattu koira saattaa näet epäonnistua kokeissa, kun sen ihminen on läsnä: se nimittäin suosii tiimityötä ja alisuorittaa.

Kumpikaan ei löydä herkkupaloja kuvallisilla vihjeillä (esim. että X kuvassa tarkoittaa ruuan sijaintipaikkaa), mutta muuten kyllä varsin nopeasti - ja eri tavalla.

Entäpä aistit? Kissan kuonossa on 200 milj. hajureseptoria, vihikoiran kirsussa 300 miljoonaa (ihmisellä muuten vain 5 miljoonaa).

Koirat näkevät viisi kertaa heikompaa valoa kuin me, kissat kuusi. Ja kun kissat kuulevat 45 - 64 000 hertsin taajuudet, koirat kuulevat 67 - 45 000.

New Scientist-lehti vertasi vielä kissan ja koiran oppivaisuutta, ympäristöystävällisyyttä, hyödyllisyyttä, ääntelyn tehoa ja kiintymyksen syvyyttä. Koira voitti niukasti 6 - 5.

Voidaan kysyä, että mitä me opimme kyseisestä tutkimuksesta ja oliko siitä mitään hyötyä? Entäpä jos koko tutkimus oli ajan, rahan ja ympäristön kannalta tuhoisaa? Ihmiset eivät tutkimuksen takia lakkaa laittamasta eläinlajeja hierarkiaan ja niiden ominaisuuksia järjestykseen.

  Se ei estä heitä päättelemästä, että ihminen on ylivertaisen hyödyllinen, kun taas hyönteinen ei. Että vapaana liikkuva kissa tulee tappaa tavattaessa, mutta koira ei.  Tai että karhu on sutta mukavampi. Että hevonen tuntee kipua, mutta jyrsijä vähemmän. Että turkiseläimen on elettävä epälajinomaisesti ja epäinhimillisesti, koska ihmisen on tärkeämpää saada eläimen kaunis nahka kuin sen pitää se itse. Että ihmisen sairauksien parantamisessa täytyy hyödyntää koe-eläimiä, sillä ihmisen henki on tärkeämpi kuin eläimen.

Eikä tutkimus älyttömyydessään kerro välttämättä meille kaikille, että sitä samaa me teemme toisillemme: on "kissaihmisiä" ja "koiraihmisiä". On ihmisiä, jotka pitävät maahanmuuttajia ihmisinä ja arvokkaina sinänsä - ja toisia, jotka katsovat, että heidän edelleen asetetaan ne, jotka olivat täällä ensin...

Kirjoitin aikaisemmin blogissani turkistarhauksesta seuraavasti: "Turkiseläinten elämä on lyhyt ja epälajinomainen. Tuotantoeläinten ja ihmisten yhteinen historia on sen sijaan pitkä. Sen aikana lehmät, siat, kanat, lampaat ym. ovat sopeutuneet elämään ihmisen rinnalla ja ihmisen ehdoilla.Turkiseläimet ovat edelleen luonnonvaraisia eläimiä, sellaisia kuin minkki, sinikettu, hopeakettu, supikoira ja hilleri. Niiden elämä ihmisen lähellä on jo sinänsä yhtä kärsimystä."

Tänään Helsingin Sanomissa Mielipide-sivulla biologi Sesse Koivisto, aikoinaan myös Uudenmaan läänin eläinsuojelutarkastaja, kirjoitti samaan tapaan argumentoiden: "...Nämä eläimet ovat näet perimältään samoja kuin luonnossa elävät yksilöt. Niiden fysiologia ja rakenne eivät salli ahtaita, verkkopohjaisia häkkejä. Vaikka turkiseläimiä on kasvatettu tuhansia sukupolvia, ne eivät ole mukautuneet näihin oloihin. Geenit eivät ole muuttuneet. Koska asiaa tuntemattomien ihmisten säätämä laki sallii verkkohäkit, hyvätkään eläinsuojelutarkastajat eivät voi estää muuta kuin näkyvät kärsimykset, joita Oikeutta eläimille -ryhmäläiset ovat kuvanneet..."

Jo pelkästään tämä näkökohta on riittävä turkistarhauksen lopettamiselle Suomessa. Sesse Koivisto on pessimistinen asian suhteen ja sanoo: "Jos eläinsuojelun korkein määräysvalta kuuluu jatkuvasti Sirkka-Liisa Anttilalle, ja pääministerikin antaa hänelle täyden tukensa, ei turkistarhausta Suomessa lopeteta. Luonnoneläinten pitäminen luonnottomissa oloissa ja kärsimys jatkuvat."

Maa- ja metsätalousministeri ylistää jatkuvasti mediassa, miten paljon on jo on saavutettu turkiseläinten kärsimysten vähentämisessä. Se on kurjuuden ylistämistä.

Samaisella mielipidepalstalla kirjoittavat Tobias Andersson ja Janne Penttilä, joka on Suomen Turkiseläinten kasvattajien liiton nuorisotoimikuntien puheenjohtaja, seuraavaa: "Me nuoret turkiseläintuottajat olemme ylpeitä työstämme. Elämme ja harjoitamme elinkeinoamme maaseudulla ja usein niissä kunnissa, joissa työllistyminen ei ole kovin helppoa. Uskomme elinkeinoomme, kehitämme työmenetelmiämme ja parannamme eläinten viihtyvyyttä jatkuvasti."

Ymmärrän, että syötävä on. Ymmärrän työttömän hädän. Työttömiä on niin suvussani kuin tuttavapiirissänikin. Silti he eivät ole ryhtyneet harjoittamaan ammatteja, jotka eivät ole kestävällä eettisellä pohjalla. Kestävä eettinen pohja tarkoittaa, että käsittää tekonsa vaikutukset, eikä puhu eläinten viihtyvyyden parantamisesta, kun sellaista ei ole näiden eläinlajien mitenkään mahdollista kokea.
Päättäjien olisi jo korkea aika ottaa vastuuta siitä, että tulevaisuutemme toivot voisivat työllistää itsensä jollakin muulla tavalla kuin toisten kärsimyksellä.

Anderssonin ja Penttilän kirjoitus kuvaa hyvin sitä, miten ihminen eristää itsensä kärsimyksen kokijasta ja puolustaa toimintaansa sellaisilla seikoilla, jotka eivät ole loogisia. Näin perusteltiin aikoinaan myös keskitysleirejä. Pyydän kovasti anteeksi, että vertaan taas eläintä ihmiseen! Sehän ei sovi, sillä eläimet kuulemma kärsivät toisella tapaa kuin ihminen. Siis vähemmän merkittävästi.

Edelleen samalla mielipidesivulla siikajokelainen kunnaneläinlääkäri Jarmo Hänninen puolustaa eläinlääkärien mainetta valvovina viranomaisina. Se hänelle sallittakoon, vaikka en ole koskaan ymmärtänyt sitä, että kun jokin epäkohta tuodaan esiin, aina heti vastapainoksi tulisi kertoa, mitä hyvää ko. asiassa on. Eläinyksilöiden kärsimyksiä se ei vähennä.  Valvonta ei ole kuitenkaan tähän asti ollut  täysin onnistunutta, kun "pukki on ollut kaalimaan vartijana" eli eläinlääkäri saa leipänsä niiltä, joiden työtä hän valvoo. Silloin jotkut kykenevät katsomaan sormiensa läpi. Eivät kaikki, sehän on sanomattakin selvää. 

Suomen eläinsuojeluyhdistysten liitto ry:n  vapaaehtoiset eläinsuojeluneuvojat ja-valvojat ovat tehneet merkittävää työtä eläinsuojelun puolesta. Ilman heitä vuosittain satoja eläimiä olisi jäänyt navettaan ja talliin hukkumaan omaan ulosteeseensa; pentutehdasnarttuja synnyttämään jatkuvassa putkessa uusia koiranpentuja pistettäväksi kellariin pikkuruisiin häkkeihin odottamaan ostajaa, kunnes emo kuolee tulehduksiin ilman lääkehoitoa; koirat ja kissat paleltumaan pakkaseen jne. jne.

Vuoden 2008 lopussa SEY:llä oli 86 eläininsuojeluvalvojaaja ja  27  eläinsuojeluneuvojaa. Valvojia oli kaikissa Suomen lääneissä ja maakunnissa lukuun ottamatta Ahvenanmaan maakuntaa. Vuoden 2008 vuositilaston mukaan eläinsuojeluvalvojat tekivät 1930 eläinsuojelutarkastusta, joissa he tarkastivat 1547 eläinten pitopaikkaa. Siipikarjaa, turkiseläimiä ja eläinkauppojen eläimiä lukuun ottamatta tarkastettiin 8.285 eläinyksilöä (vuonna 2007 11.939).
Keskeisiä valvontakohteita olivat aikaisempien vuosien tapaan asutuskeskuksissa koirien ja kissojen hoito-olosuhteet sekä pitopaikat. Maaseudulla keskeiset valvontakohteet olivat aikaisempien vuosien tapaan hevosten ja nautojen pitopaikat ja hoito. Kertomusvuoden aikana valvojat joutuivat joko itse lopettamaan tai viemään lopetettavaksi ihmisten vastuuntunnottomuuden ja piittaamattomuuden vuoksi 491 kissaa (701 yks. v. 2007) ja 25 koiraa (32 yks. v. 2007).  Kissoja pyydystettiin 709 kpl, kun aiempana vuonna luku oli 1126. Luonnonvaraisia eläimiä valvojat hoitivat tai veivät hoitoon 959 yksilöä (850 yks v. 2007). Valvojat antoivat vuonna 2008 puhelimitse ja sähköpostitse neuvoja ja ohjeita 16.337 kertaa. Edellisenä vuonna puhelimitse jasähköpostitse neuvoja annettiin 13.832 kertaa. (Lähde SEY:n toimintakertomus vuodelta 2008).
 
Vaikkei Jarmo Hännisellä olekaan luottamusta näihin vapaaehtoisiin, minulla on. Minä olen kiitollinen heidän työstään, siitä että he jaksavat. Sitä voisi arvostaa, vaikkei siihen ole tarvittu akateemista tutkintoa. Eläinsuojeluvalvojien tietämystä on toki mahdollista parantaa esim. siten, että Evira kouluttaa heitä hiukan lisää, jotta he voivat tukea kuntien uusien valvontaeläinlääkäreiden työtä. Sitten, kun kunnat suostuvat heitä palkkaamaan. 

Joskaan minä en usko, että tarvitaan erityiskoulutusta tunnistamaan eläimen kärsimys. Tai ehkä sentään: turkiseläinten kasvattajille se voisi olla tarpeen.

Blogiystävä, joka on ruokkinut pikkulintuja talvisin, löysi kotiin tullessaan yhden mustarastaistaan nippuna verisiä sulkia. Naapuri kertoi hänelle, että kanahaukka oli ottanut helpon aterian. Tuttava itki "omaa" lintuaan, hänelle rakkaaksi tullutta.

Mieleeni tuli, kun Kirkkonummella asuessani ruokin lintuja. Joskus isolepinkäinen kävi napsimassa pulleita tiaisiani matkallaan pohjoisesta etelään. Muistan kiukkuni ja murheeni, kun katselin, miten se seivästeli räsyinä roikkuvia pikkuisia kelta-mustia ruumiita orapihlaja-aitaan ja koivunoksien hankoihin. Välillä se kävi nukkumassa ja taas jatkoi ateriointiaan. Se oli kuin häijympi versio Zorrosta, musta naamio vedettynä silmilleen. Toisaalta ihailin sitä, sillä se oli niin tehokas ja tarkoituksenmukainen; ja toisaalta vihasin: mene muualle, mitä minun tiaisiani ja tulkkujani vaanit!

Yhtenä iltapäivänä istuin kahvipöydässä, kun varpushaukka laskeutui parvekkeen kaiteelle, vain puolentoista metrin päähän. Koska ikkuna heijasti, se ei nähnyt minua, mutta sen keltaiset silmät porautuivat sattumoisin omiini, kun se tarkasteli varjoaan ikkunasta. Pidättelin henkeäni, en uskaltanut liikkua. Hetken kuluttua se lensi pois. Kun se oli mennyt, parvekkeelle roikkumaan jääneestä tyhjästä kukka-amppelista kapusi yksi "minun" tiaisistani. Sillä kävi tuuri.

1980-luvulla oli joku talvi, jolloin pakkanen nousi yli 30 asteeseen yli viikon ajan. Pikkulinnut tipahtelivat jäätyneenä oksilta, kirjaimellisesti. Minä rakensin parvekkeelle kokeeksi suojan. Kaivoin pitkänomaisen poteron parvekkeen aidan alle, vuorasin sen styroksilla. Muutaman yön ajan siellä nukkuivat kaikenlaiset pikkulinnut rivissä, kylkikyljessä. Se oli liikuttava ja outo näky.

Kun olin 8 vuoden jälkeen muuttamassa talvella pois, en enää syksyllä kylmien säiden tultua aloittanut ruokintaa. Linnut kävivät taukoamatta hakkaamassa ikkunaa ja muistuttamassa, että olin unohtanut jotain. Kun  menin ulos, ne lensivät niin läheltä, että siivet koskettivat minua, roikkuivat läheisissä pensaissa melkein kiinni kasvoissani ja sirkuttivat käskevästi.

En ollut kesyttänyt niitä; ne mielestäni tuskin näkivät minua, sillä vein niille ruokaa aamulla pimeässä ennen kuin lähdin töihin. Kotiin tulin taas jo pimeän tultua, sillä kävin Helsingin lähiössä töissä, joten työmatka kesti 1,5 h yhteen suuntaan. Mutta kyllä ne tunsivat minut, vaikka kuinka olisin naamioitunut talvivarusteisiini.

Se oli kiusallista ja ahdistavaa, kunnes eräänä aamuna kiipesin pyörälleni tarkoituksenani lähteä polkemaan asemalle (noihin aikoihin uskalsin vielä ajaa talvellakin pyörällä ;). Olin huomaavinani, että talitiainen seurasi minua; että se lensi edelläni, toisinaan sivullani ja välillä perässäni, mutta ajattelin erehtyneeni. Kun laitoin pyörän asemalla telineeseen ja irroitin käteni kädensijasta, sille lennähti talitiainen. Se oli aivan lähellä, katsoi silmiini ja sirkutti. Välittämättä siitä, mitä lähistöllä liikkuvat ihmiset ajattelivat, sanoin sille: "Minä olen muuttamassa pois, en voi ruokkia teitä enää.". Lintu nousi siivilleen ja katosi. Seisoin paikallani ällistyneenä, tapahtuiko se vai kuvittelinko? Niin tai näin, linnut eivät enää sen jälkeen hätistelleet minua.

Viime vuosien aikana Helsingissä asuessamme ruokintapaikalla on alkanut käydä haukkoja. Niin surullista kuin onkin löytää runneltu ja revitty pieni ruumis ("omaksi" tullut,"minun" lintuni ) pihalta tai kotitieltä, olen ajatellut, että tämä on se suurempi kuvio, johon ei tarvita ihmisen puuttumista. Tämä siitäkin syystä, että haukat ovat vailla ruokaa, niin kuin pikkulinnutkin, ja tulevat siksi niiden perässä kaupunkialueelle. Näin kylmä talvi koettelee koko lintupoppoota laidasta laitaan, niin isoja kuin pieniäkin.
 
Tutkimuksissa on todettu, että moderni metsätalous on aiheuttanut metsäkanalintujen vähenemisen ja siksi esim. kanahaukka on siirtynyt muihin ravintokohteisiin. Meidän luontomme monimuotoisuus on siis katoamassa. Niinpä kohtaamme kaupungissa sellaisia eläimiä, joita ennen nähtiin vain metsäisillä alueilla. YK on julistanut tämän vuoden luonnon monimuotoisuuden vuodeksi, sillä ilmiö koettelee koko maapalloa.
 
Kun haukkoja/haukka on liikkeellä, linnut lakkaavat ruokailemasta ko. paikalla joksikin ajaksi. Meidän pihallamme ei ole vielä käynyt niin, että linnut kokonaan häviäisivät talveksi, mutta saattavat ruokailla kauempana muilla pihoilla useampia viikkoja. Lintulaudalle kannattaa joka tapauksessa laittaa ruokaa odottamaan palaajia, jottei pikkulintuja tule vahingossa rangaisseeksi vielä lisää.
 
Yhteen aikaan meillä oli täällä myös huuhkaja. Se jätti sellaisen lähtemättömän vaikutuksen, että pienet koiramme ulkoilutetaan aina ihmisten kanssa hämärässä ja pimeällä, eikä päästetä yksinään ovesta aidatulle pihalle.

Mitäpä muuta voisin sanoa kuolleita lintujaan murehtivalle kuin syvä pahoitteluni. Toivoisin, että hän voisi olla surematta sellaista, mille emme voi mitään. Ellei sitten oteta lukuun ihmisen aiheuttamaa ympäristön tuhoamista ylipäätään; sitähän voimme kukin omaa toimintaamme tarkastelemalla vähentää.

Ystäväni kirjoitti ilotulitteista. Tässä ote hänen viestistään (hänen luvallaan): "Olen aina ennen tänne (Helsinkiin) muuttoa ollut naiivisti siinä uskossa, että niitä (raketteja) kuuluu ampua klo 24. Naurattaa oikein, nyt kun on tajunnut miten hölmö olenkaan ollut.. tai etten vain ole ajatellut asiaa sen jälkeen, kun siihen on pienenä tottunut. Rakettien ampumista odotettiin puoleen yöhön. En tiedä onko se ollut aiemmin silloin kiellettyä, mutta siinä uskossa olin. Meilläkin on ollut koiria, jotka ovat pelänneet raketteja. Mutta tuppukylässä raketit kestivät sen muutaman minuutin, niin ongelman suuruus on siinäkin auennut vasta täällä. Ja täällä tuo määrä on ihan älytön...en voi edes ymmärtää, että se olisi jotenkin tarpeellista!"

Elämä täällä pääkaupunkiseudulla vaikuttaa - ja myös valitettavasti usein on - lähellä mielen sairautta. Me kuvittelemme, että elämässä tarvitsemme kaikkea sitä, mitä keräämme ympärillemme: tarpeetonta tavaraa, kiirettä joutavissa puuhissa ja ns."viihdettä". Matkimme hillittömästi ja kritiikittömästi maailmalta tulevia kaupallisia vaikutteita, joita brändistrategit istuvat aamusta iltaan hieromassa, jotta saisivat meidät jujutettua yhä hurjempaan kulutuksen pyörteeseen. Hiomme ruumistamme ja muokkaamme ajatusmaailmaamme, jotta sopisimme joukkoon. Viisainkin meistä menee joskus vipuun tavalla tai toisella.

Näennäinen kiire ottaa meistä otteen joka kerran, kun kuljemme keskikaupungilla. Kun minulla on kiire, se tarkoittaa sitä, että olen joku. Minulla on tavoite, suunta, jonne mennä. Jokainen kulkija näyttää siltä kuin olisi hengenhädässä: ajatukset ovat jumiutuneet johonkin tulevaan, tämä hetki katoaa - samoin kohteliaisuussäännöt. Vanhat, hitaasti (=hitaammin) liikkuvat tai liikuntavammaiset sysätään huolettomasti syrjään, ellei kävellä väistämättä päin. Kumpi väistää ensin -leikki muuttuu todeksi joka päivä. Voi sinua, jos et jaksa juosta: kyynärpäästä olkapäähän, kassista päähän. Osaatpahan antaa tietä seuraavalla kerralla!

Väsyikö joku matkalla? Tuolla hän makaa kadulla. Töllöttäjien joukko on iso, ohi kulkevien vielä isompi. Minne katosi suomalainen yhteisöllisyys? Oi vanhat hyvät ajat, jolloin aina löytyi joku, joka puuttui: puuttui siihen, kun känninen ei onnistunut kiipeämään portaitaan kotiinsa asti; kun lapselta puuttui pipo talvella; kun työttömyys aiheutti naapurustossa ruokapulaa, löytyi aina tilaa toisten ruokapöydässä. Kiire ei vielä ollut onnistunut varastamaan myötätuntoamme.

Kiire vei arvommekin väärään suuntaan: kaiken pitää olla ilmaista, ilman että tekisimme sen eteen työtä. Minulle paratiisi, nyt! Vielä 1970-luvulla meillä oli varaa lähikauppoihin, kouluihin, vanhusten palvelutaloihin ja terveyskeskuksiin - ja jokaisessa lähiössä. Nyt yhä harvempi tekee työtä, mutta yhä useamman tulisi saada nauttia sen hedelmistä.

Arvojen köyhyys tekee työtä kaikkialla, tieteessäkin, eikä vain kaupallisissa yrityksissä. Japanilaiset tiedemiehet kehittelevät elollisista olennoista tuotteita, kuten läpinäkyvän kultakalan ja sammakon, muka lapsille opiksi, ettei niitä tarvitsisi leikellä anatomiantunnilla palasiksi (HS Maailman ihmisiä: 30.12.2009). Ovatko tietokoneet ja virtuaalimaailma näille tiedemiehille täysin tuntemattomia? Samaan aikaan lapsille kehitetään leluja, joissa geelihyytelöön upotetut muurahaiset vaeltelevat, kunnes kuolevat. Mitäpä tuosta, muurahaisia riittää, mutta millaisia arvoja lapset oppivat? Että on mielenkiintoista ja hyödyllistä oppia luonnosta ja sen eliöistä vai että toisen elämää voi ostaa ja kuluttaa kuin tavaraa?

Toistan kuluneen lauseen: näissä lapsissa on tulevaisuutemme. Millaisia me heistä teemme? Olemmeko tulevaisuudessa, vanhuudessamme, heille olentoja, joiden elämällä ei ole arvoa sen jälkeen, kun meistä on puristettu esiin se, mihin me jonkin aikaa kelpasimme? Olemmeko ansainneet sen? Kyllä, sillä me lapsemme kasvatimme.

Ystävä käyttää kotiseudustaan nimitystä "tuppukylä", mutta se on aivan liian alentava nimi seudulle, jonka asukkailla saattaa olla - jos jaksavat pitää omastaan kiinni - mahdollisuus selvitä ilman kaupunkilaisten mielenhäiriöitä.

Mitä enemmän lama koettelee suomalaisia, sitä varmemmin väärennettyjä tuotteita myyvät yritykset menestyvät. Mikset ostaisi Louis Vuittonin laukkua muutamaa sataa euroa halvemmalla, kunhan se näyttää oikealta? Pikasilmäyksellähän sitä ei välttämättä huomaa. Tai L'Oréalin meikkejä? Aidot pakkaukset eroavat väärennöksistä vain hiukan tekstiltään, korkeintaan suomennosvirheet hieman hälyttävät. Tuoteselosteetkin kertovat, että samoista aineksista kauneuttamme kohentava seos on keitetty kokoon kuin se kalliimpi versiokin. Tuntuuko jopa oikealta ostaa puolta halvemmalla merkkituotteita, joilla tuntuu olevan muutenkin ihan liikaa ilmaa hinnoissaan? Mitä haittaa siitä muka on? Eikö kysyntä määrää, mitä tarjolle asetetaan? Se yritys menestyy, jolla on kiinnostavampi tuote, vai kuinka?

Tullihallituksen asiantuntijat kävivät työpaikallani 2.12.2009 pitämässä näyttelyn Väärennösten pimeät markkinat - vaara terveydelle ja turvallisuudelle. Ks. tuoteväärennökset. Olin äimistynyt.

Tottakai tiesin, mitä piraattituotteet ovat. Ne ovat niitä, jotka näyttävät jonkun muun suunnittelemilta ja valmistamilta, mutta jotka tuotetaan toisaalla paljon halvemmalla ja vastaavasti myydän halvemmalla. Ikävä juttu yritykselle, joka satsasi satojatuhansia - jos ei miljoonia euroja  - tuotesuunnitteluun ja testaukseen.

Mutta mitä se oikeasti tarkoittaa, se, että tehdään väärennös?

Se tarkoittaa sitä, että vaikka piraatti-Vuitton näyttää hyvältä, se ei kestä kulutusta ja sen valmistusmateriaali ja tai -väri voi olla myrkyllistä. L'Oréalin näköinen rispiväri haisee bensiinille ja sisältää aineita, jotka aiheuttavat hurjia silmätulehduksia, eikä kukaan tunne vastuuta siitä, mitä sinulle tapahtui, koska tuotevastuuta ei ole. Eikä instanssia, johon voisit edes valittaa näkösi menetyksestä. Että ne suloiset nallekuvioilla koristellut pyyhkeet sisältävät kosteudensuoja-ainetta, joka myrkyttää lapsesi ihon. Tai se Viagra-tabletti, jonka ajattelit tuovan perheonnea, pilaakin munuaisesi, koska se sisältää moninkertaisia annoksia malarialääkettä  - eikä yhtää sitä ainetta, jossa piti olla nostetta. Tai lääke, jonka ajattelit hoitavan nivelrikkoasi, mutta joka sisältää tiemaalia, lattiavahaa, boorihappoa ja tiilipölyä. Lääke, joka voi viedä hengen.

Tuoteväärennösbisneksessä liikkuu suunnattomia rahasummia. Niillä rahoitetaan järjestäytynyttä rikollisuutta. Koska väärennökset syövät aitojen tuotteiden markkinoita, Euroopassa menetetään arviolta 100 000 työpaikkaa vuodessa. Niistä ei kerry verotuloja, joten palkkapussillamme käydään sitäkin ahkerammin.

Listaa voisi jatkaa paljon, paljon pidemmäksi. Kaikkea tätä ostetaan netistä, halvemmalla. Väärennettyä tavaraa ja tarvikkeita löytyy kunniallisemmankin kaupan hyllyiltä, sillä sisäänostaja ei ehkä tiennyt, mitä osti tai ei selvittänyt mitä osti - kun osti halvalla.

Olisiko ainoa hyöty sellainen, mietin ironisesti, ettei näitä tuotteita ole testattu eläinkokeilla. Ne testataan meillä.

Se, mitä tullin näyttely ei kertonut oli, että kaikki nämä tavarat ja lääkkeet ovat mitä suurin uhka myös ympäristöllemme. Tuoteväärennökset tulevat usein Kiinasta tai muista halpatuotannon maista, joissa ne tuotetaan menetelmillä, jotka myrkyttävät  ympäristön samalla kun niitä tekevät ihmisetkin. Kun ne saapuvat konteissa Suomen tullin ulottuville - ja jos ne löydetään satojen tuhansien tavarakonttien joukosta - ne pitää hävittää.

Mutta miten hävitetään akut, joita mikään ko. toimintaa suorittava yritys ei ota vastaan, koska ne sisältävät niin paljon elohopeaa? Jokainen hävitysoperaatio tuohoaa ympäristöä ainakin yhtä paljon kuin väärennetyn tuotteen tekeminenkin.

"Mitä sinä neuvoisit?" kysyin tullin asiantuntijalta, nuorelta naiselta, joka oli asiassaan mukana sydämellään. "Älä osta", hän sanoi. Älä osta halpaa lääkettä tai rihkamaa netistä. Mieti tarvitsetko sitä niin paljon, että olet valmis luopumaan terveydestäsi ja hengestäsi. Mieti erityisesti, kun ostat joululahjoja lapselle. Lelu voi tappaa...
 

En suinkaan puhutellut lukijaa tällä nimellä, kysymys on otsikosta. Mutta luettuanne tämän, toivotte, että olisin puhutellut.

Olen kuullut paljon hyvää lieroista, noista monen eläimen ruokalistalla olevista herkuista, mutta nyt olen vieläkin viisaampi luettuani Anto Leikolan osasuomennoksen Charles Darwinin v. 1881 ilmestyneestä teoksesta The Formation of Vegetable Mould, through the Action of Worms, with Observations on their Habits. Kuulostaa vaikeaselkoiselta, mutta Leikolan suomennos oli niin helppolukuinen, että minäkin ymmärsin. Se julkaistiin Natura 2/2009 -lehdessä.

Darwin kertoo, miten Von Hensen sijoitti 2 lieroa hiekalla täytettyyn 18 tuuman läpimittaiseen säiliöön. Hiekalle hän levitti pudonneita lehtiä, jotka lierot sitten kiskoivat jopa kolmen tuuman syvyyteen. Noin 6 kuukauden kuluttua sentin paksuinen hiekkakerros oli muuttunut humukseksi noiden kahden lieron vatsan läpi kuljettuaan. Humus on ruokamultaa, elämämme perusta. Sen tuottamisesta ovat vastuussa lierot, joiden lihaksikkaissa massuissa pikkukivet jauhavat lehti- ym. kasvijätettä, ja joka sitten poistuu luonnollista tietä. Tämä juttu on siis ylitys kakalle!

Lierojen käytävät ulottuvat lähes pystysuorina 5-6 jalan syvyyteen. Ne ilmastoivat maa-ainesta niin, että juuret ja siemenet voivat kasvaa tässä hedelmällisessä maassa. Olen eurooppalaisista siileistä usein puhuessani moittinut puutarhoja, jotka on päällystetty istutusnurmella. Tällaisessa nurmikossa lierot eivät elä ja maaperän ilmastoinnistakin on vastuussa ihminen. Hullunkurisinta puuhaa, mitä tiedän, on se, kun ihmiset tallustavat nurmikoilla piikkiset jalkineet jalassaan. Luonnonmukaisen nurmikon alla lierot tekevät palkatta töitä, ja sellaisessa puutarhassa viihtyvät linnut ja perhoset. Ja tietysti siilit, jotka poistavat sieltä tuhohyönteisiä ja niiden toukkia kilotolkulla koko kesän ajan.

Darwin kertoo muutakin mielenkiintoista lieroista. Niiden kosketusaisti on kehittynein ja ne erottavat juuri ja juuri valon pimeydestä. Ne ovat kuuroja ja niiden hajuaistikin on heikosti kehittynyt. Siitä huolimatta ne verhoavat käytävänsä lehdillä ja jotkut niistä tekevät jätöksistään torneja. Kaikkein kiintoisinta kuitekin on, että ainoastaan vaisto ei voi saada niitä tarttumaan lehden terävimpään päähän, kun ne ryhtyvät vetämään sitä tunneliinsa. Jos kohde on ohut, siihen tartutaan päästä kuin päästä, mutta lehden kannasta lehteä ei vedetä.  Olen lopettanut jo aikaa sitten kalastamisen. Tämän tiedon jälkeen se tuntuu entistä mahdottomammalta. 

Lierojen hyvät työt eivät pääty humuksen tuottamiseen, ne myös estävät tuotoksellaan maan kulumisen ja maan alla olevien kohteiden, kuten arkeologisten, säilymisen. Pehmeämpää kiviainesta lierot toki syövät, ja siinä saattaa joku historiallinen monumenttikin saada kyytiä melkoista vauhtia. Pääasia kuitenkin on, että humus suojelee, myös meitä sen pinnalla asustelevia.

Ajatelkaa sitä loputonta liikettä: kasvi-ja eläinperäinen jäte vaeltaa ja liikkuu, humuskerros kasvaa ja sen ansioista näet nyt maiseman, jossa sielu lepää.

Rakennettu ympäristö, kuten liikenneverkosto, rakennukset, satamat ja lentokentät ovat osa sitä infrastruktuuria, jonka katsotaan tukevan taloudellista toimintaa. Elinkeinoelämän kuljetukset määrittelevät pitkälti sen mitä, miten ja mihin rakennetaan. Ympäristön ja eläimistön kannalta rakentaminen on aina uhka. Siksi teiden ja rakennusten suunnittelussa pitäisi selvittää, millaista eliöstöä kulloisellakin rakentamisen kohdealueella on.

Vuonna 2002 Anne Manneri selvitti pienten ja keskikokoisten selkärankaisten liikennekuolleisuutta Suomessa (Tiehallinnonselvityksiä 26/2002).

Tuolloin kävi ilmi, että että lintujen liikennekuolleisuus käsitti 65 % kaikkien tutkimuskohteena olleiden lajien kuolleisuudesta. Nisäkkäiden ja sammakkoeläinten osuudet olivat kummatkin noin 15 %. Matelijoiden kuolleisuus oli alle 5 %.

Eniten linnuista jäi liikenteen uhriksi peippoja. Nisäkäsuhreista yleisimpiä olivat myyrät, jotka muodostivat nisäkkäiden kokonaiskuolleisuudesta 43 %. Muita yleisiä nisäkäsuhreja olivat päästäiset ja lepakot. Oravan, siilin, kissan ja jänisten kuolleisuudet edustivat jokainen 3-4 %:n luokkaa nisäkäskuolemista. Matelijoiden kuolleisuudesta muodostivat kyy ja rantakäärme kummatkin reilut 30 %.

Tutkimuksen perusteella lintujen kuolleisuus Suomessa oli 1,92 miljoonaa, nisäkkäiden 0,54 miljoonaa, sammakkoeläinten 0,45 miljoonaa ja matelijoiden 90 000 yksilöä vuodessa.

Kaupunkien viheralueilla elävät eläinlajit ovat alttiita liikenteen uhreja teiden ylityspaikkojen vähäisyyden ja runsaan liikenteen vuoksi.  Yksi sellainen eläin on siili. 

Mannerin tutkimuksesta alkaa olla jo kohta 10 vuotta. Tilanne on muuttunut. Liikenne on kasvanut, teitä on rakennettu lisää. Näiden vuosien aikana taloudelliset arvot ovat enenevissä määrin alkaneet määritellä sitä, miten ympäristöämme rakennetaan. Ekologiset käytävät  jäävät "viherpiipertäjien" unelmaksi.

Johanna Taskinen (Yhdyskuntasuunnittelu, 2005, Vol. 43:3 ) kirjoittaa: " Suomalaisesta ja eurooppalaisesta liikennepolitiikasta voidaan nykyään erottaa kaksi päätavoitetta: yhtäältä ihmisten liikkumisen ja elinkeinoelämän kuljetusten tukeminen sopivalla ja riittävällä liikenneinfrastruktuurilla ja toisaalta henkilö- ja kuorma-autoliikenteen haittojen vähentäminen, mikä edellyttää myös niiden määrän vähentämistä. Ensin mainittua kutsun tässä ”vanhaksi” ja jälkimmäistä ”uudeksi” liikennepolitiikaksi. Vanhan politiikan mukaan liikenteen kasvu on seurausta taloudellisen toiminnan kasvusta. Kasvavalle liikenteelle on syytä tarjota riittävästi väyläkapasiteettia, jotta ruuhkan myötä lisääntyvät kuljetuskustannukset eivät hidastaisi talouskasvua. Vaihtoehtoisesti liikenneinfrastruktuurin rakentamista saatetaan perustella myös sen taloudellista toimintaa elvyttävällä vaikutuksella, erityisesti syrjäisemmillä alueilla. Yhteistä molemmille näkökulmille on, että liikenneinfrastruktuurin ajatellaan tukevan taloudellista toimintaa.

Uuden liikennepolitiikan mukaan liikenteen suurta määrää ei voida pitää yksiselitteisesti hyvänä asiana, vaan ympäristö- ja terveyshaittoja aiheuttavan autoliikenteen kasvua tulisi hillitä. Liikenteen painopistettä pyritään siirtämään joukkoliikenteeseen, kävelyyn ja pyöräilyyn sekä tavaraliikenteessä raiteille ja laivoihin. Tällaista liikennepolitiikkaa kutsutaan liikenteen kysynnän hallinnaksi. Autoliikenteen määrän kasvua on ruvettu pitämään ongelmallisena varsinaisesti vasta 1990-luvulla ilmastonmuutoksen ja jatkuvasti lisääntyvien ruuhkien vuoksi. Siksi nimitys ”uusi” liikennepolitiikka. Suomen liikennepolitiikassa liikenteen määrän hillitsemisen tarve todettiin ensimmäisiä kertoja mm. hallituksen ympäristöpoliittisessa selonteossa vuodelta 1988 ja toisen parlamentaarisen liikennekomitean selonteossa vuodelta 1991." 

Haku valtiopäiväasioista asiasanalla liikenne ei tuonut yhtään sellaista esitystä, jossa olisi ehdotettu teiden rakentamisen tai liikenteen rajoittamista. 189 kirjallisen kysymyksen, talousarvio- tai toivomusaloitteen yms. joukossa oli vain liikenteen kehittämisen ja parantamisen ehdotuksia.

Ihminen ja luonnonvaraiset eläimet elävät rinnakkain niin suurkaupungeissa kuin pienemmissäkin kylissä. Jopa lasista, teräksestä ja kivestä rakennetut miljonakaupungitkin saavat luonnontilaisilta alueilta pysyviä asukkaita, kuten esim. New York pilvenpiirtäjiensä tasanteille pesiviä petolintuja. Tiemme risteävät aina.

Eduskunnan ympäristö- ja luontoryhmä juhli 30-vuotista historiaansa 4.11.2009. Minulla on ollut kunnia seurata sihteerinä läheltä ryhmän toimintaa. Ryhmässä on mukana kansanedustajia, jotka ovat tinkimättömiä luonnonsuojelijoita, kuten puheenjohtaja Erkki Pulliainen, varapuheenjohtaja Pentti Tiusanen ja ryhmän perustajajäsen Pertti Salolainen. He pitävät yllä uskoani, että eduskunnassa on vielä (jopa puoluerajoja mielipiteillään rikkovia) henkilöitä, joiden aatteita ei ole myyty pörssiyhtiöille.

Samaa en voi sanoa nykyisestä ympäristöministeristä enkä maa- ja metsätalousministeristä. Ikäväkseni olen myös huomannut, että vihreät ovat kadottaneet täysin linjansa: luonnon- ja ympäristönsuojelun sijasta tärkeäksi ovat tulleet sosiaaliset ja taloudelliset asiat. Ei niin, etteikö niitä pitäisi ajaa, mutta eduskunnassa riittää puolueita, joiden agendalla ovat peruspalvelut ja terveydenhuolto. Sitä vihreää asiaa, jonka perään minä kuulutan, eivät aja enää juuri muut kuin em. yksittäiset kansanedustajat nyt, kun vihreä puolue on katsonut muut asiat tärkeämmiksi. Halloo nuoret vihreät kansanedustajat, teidän tulevasta maailmastanne puuttuu kaikki vihreä, ellette nyt pian herää katsomaan ympärillenne!

Eduskunnan ympäristö- ja luontoryhmän juhlaseminaarissa (ks. seminaarimuistiinpanojani) oli lähes sata osallistujaa, koko ympäristöalan kerma. Jokainen edusti omaa asiantuntemusalaansa, joka ei aina välttämättä ole laulanut samassa kuorossa muiden alan edustajien kanssa. Nyt kun nykyinen eduskunta on tehnyt ja on tekemässä Suomen luonnon säilymisen kannalta lukuisia kyseenalaisia päätöksiä, kaikkien ympäristöarvoista kiinnostuneiden tahojen tulisi kyetä keräämään yhteiset voimansa. Kuten nyt kamppaamaan Paula ja Sirkka-Liisa, tämä voimakaksikko, josta saman sukupuolen edustajana en ole kovinkaan ylpeä. Olisi mukava ajatella, että taustalla herrahenkilöt vetelevät naruja, mutta minun on vaikea kuvitella, että nämä rouvat ryhtyisivät mukisematta marioineteiksi vastentahtoisesti.

Kauppalehti näet tiedotti, että maa- ja metsätalousministeri Sirkka-Liisa Anttila ja ympäristöministeri Paula Lehtomäki kertoivat Keskustan puolueristeilyllä valtion luontopalvelujen siirrosta erityisyhtiöön. Olen Luonnonsuojeluliitton kanssa yhtä hämmästynyt siitä, että keskustaministerit esittävät asian ikään kuin sovittuna - asianhan pitäisi päättää kuitenkin eduskunta koko hallituksen esityksestä. Millaisia sopimuksia on tehty kulissien takana? Mitä keskustapuolue on saanut vastineeksi siitä, että myy kansallisomaisuutemme yhtiöille?

Keskustalainen "ympäristöpolitiikka" on saanut minut niin vihaiseksi, että iloitsen vilpittömästi Animalian Maaseudun tulvaisuus -kampanjasta . Ihan tuli vanhalle itku silmään, kun luki "näköispainoksen" otsikoita. Oi, miten kaunis maailma voisi olla jos...

En ole suinkaan ollut aina Pentti Linkolan kanssa samaa mieltä, mutta tämän kirjoituksen päätän hänen juhlapuhesanoihinsa, ihan piruuttani, ettei totuus unohtuisi: "Kun puhutaan metsästä, tulisi tehdä ero talousmetsän ja luonnontilaisen metsän välillä. Luonnontilaista metsää on jäljellä vain muutama prosentti, kun taas metsämaata (ei siis metsää) on Suomesta 70 prosenttia. Suurin osa Suomen metsistä on talousmetsää, se on jo menetetty, koska sen pieneliöstö ei ole palautettavissa, eikä sitä "puupeltoa" kannata suojella." Näin pitkälle metsään on päädytty.

PS. Ryhdy ikimetsän ystäväksi: http://luonnonperintosaatio.fi/saatio

PSS. Juhlaseminaarissa särähti pahasti korvaan vain yksi kommentti. Suomen Metsästäjäliiton puheenjohtaja Lauri Kontro totesi puheessaan, että kaikki villikissat tulisi tavattaessa heti päästää autuaammille metsästysmaille. Niin lainsuojaton ei kissakaan sentään ole.

Kiireisen kesän takia tietokoneeni viereen kertyi korkea lehtileikepino, joka on nyt syytä purkaa. Se uhkaa tukahduttaa kaikki muut toimet työpöydälläni. Mitä kaikkea kirjoitettiinkaan eläimistä, luonnosta ja ihmisen erinomaisista aatoksista kesän ja alkusyksyn aikana; aikana, jolloin ehdin vain leikellä pikaisia palasia journalistiikan kiinnostavimmista herkkupaloista?

Kesäkuussa

Eveliina Lundqvist, maa- ja metsätieteiden maisteri Lapinjärveltä, kirjoitti Hesarin mielipidesivulla (25.6.2009) eläintarhan asukeista. Maksavia asiakkaita kuulemma houkuttelevat eniten Korkeasaareen suuret eläimet. Eläimien pitoa eläintarhassa perustellaan erityisesti niiden uhanalaisuudella. Eveliina kiinnitti huomiota siihen, että vain 20% Korkeasaaren elämistä kuuluu suojeluohjelmiin.

Mitä ne muut sitten ovat? Peräti 80% eläintarhan eläimistä on siellä ihmisen iloksi ja viihdykkeeksi; myös esim. leijona, joka luonnossa kulkisi jopa 4000 neliökilometrin alueella, ja joka nyt tuhatkertaisesti pienemmässä häkissään kulkee tästä kulmasta tuohon kulmaan ja taas takaisin koko elämänsä ajan.

Eveliinaa surettaa se, että lapset oppivat näkemään eläimet näyttelyesineinä, ei tuntevina yksilöinä. Hän palaa mieliaiheeseeni, metsään: "Jotta eläimet kohdattaisiin niiden arvon mukaisesti, pitäisi lapset opettaa kulkemaan metsissä, jolloin todellinen kosketus luontoon onnistuisi", hän kirjoittaa. Uskon, että lapselle riittäisi hyvin, jos hän voisi hiljaa hiipimällä yllättää jäniksen ruokailemasta, linnun syöttämässä poikasiaan, nähdä näädän vilahtavan kivikossa. Ei siihen tarvita leijonaa tai jääkarhua häkissä. Niin kauniita kuinne ovatkin, eläintarhassa ne on riisuttu paljaaksi omasta itsestään, kuten ihminen ikkunassa Amsterdamin punaisten lyhtyjen kadulla.

Heinäkuussa

kerrottiin Ilta-Sanoimissa (18.17.2009) italialaisten tieteilijöiden tutkimuksesta, jossa analysointiin 30 koirarodun edustajan hännänheilutusta. Yllättävä tulos saatiin, kun koiran eteen tuotiin kissa, tuntematon ihminen, koiran omistaja ja vahvaluonteinen lajitoveri. Kun lähestyjänä oli tuttu omistaja, koirat heiluttivat häntäänsä pitkälle ruumiinsa oikealle puolelle. Pisimmälle vasemmalle häntä vispasi, kun koira joutui dominoivan lajitoverin kanssa kuonotusten. Syytä haettiin vasemmasta ja oikeasta aivopuoliskosta: ihmisen aivot näet käsittelevät negatiiviset ja positiiviset tunteet eri puolilla aivolohkoja. Näin arveltiin koirankin tekevän.

On kuitenkin huomattava, että koiran häntä on vain yksi sen kommunikaatiovälineistä; suupielet, korvat ja silmät ovat sitä tärkeämpiä. Vaikka koira heiluttaisi häntäänsä, se voi silti purra: on siis katsottava kasvoja ja päätä, jotta ymmärtää koiran puhetta. Voiko koira olla oikea- tai vasenhäntäinen, jäin mietiskelemään.

Elokuussa

lintuharrastaja Olli Tenovuo kirjoitti Hesarin mielipidepalstalla (16.8.1009) siitä, mitä linnustajat tekevät saaristossa: aloittavat metsästyksen ennen kuin on sen aika, leiriytyvät riskiläyhdyskunnan eteen häiritsemään pesintää, jättävät säkkikaupalla ammuttuja lintuja mätänemään saarelle, tappavat tiirayhdyskunnasta kymmenittäin lapintiiroja ja antavat haavoittuneiden lintujen jäädä jälkeensä. Myös uhanalaiset linnut ovat metsästäjien tähtäimessä, sillä heidän lajituntemuksensa on heikkoa. Vuoden 2007 tilastojen mukaan ammuttiin 16 800 heinätavia, kun samaan aikaan lintuharrastajat raportoivat havainneensa enintään parituhatta lintua.

Päätös ampumisesta joudutaan aina tekemään nopeasti, ja jos se on kiikarillakin vaikeaa, paljain silmin ohi lentävän linnun pikainen tunnistaminen on erityisen vaikeaa, jos ei mahdotonta (vrt. esim. lokit). Oman mielenkiintoisen värinsä asiaan tuovat pimeässä ampuminen ja kevätmetsästys: kumpikin sallittua ja häpeäpilkku Suomen maineelle, sanoo Ollin kirjoitusta kommentoiva lintumatkailuopas Antero Topp (HS 23.8.2009). Miten lienee linnun tunnistaminen pilkkopimeässä? Entä keväisen metsästyksen mielekkyys muutto- ja pesintäaikaan? Jopa Malta, tuo lintumurhien luvattu maa, on kieltänyt kevätmetsästyksen.

Lintuatlasseurannan mukaan kaikki metsästettävät vesi- ja kanalintulajit ovat vähentyneet merkittävästi. Uhanalaiset linnut sitäkin enemmän. Linnut ovat globaalia omaisuutta eivätkä ne tunne rajoja. Ampukaa kameralla, sanoo Olli: saatte pysyvän muiston, eikä sulkimen ääni tapa eikä tyhjennä koko lintuvettä! Amen, sanon sille ja lisään vielä: aseella voi tehdä muutakin kuin tappaa. Entisenä kivääriammunnan harrastajana (koko synkkä menneisyyteni paljastuu vähitellen) tiedän, miten innostavaa voi olla mustaan pisteeseen, siihen yhteen keskimmäiseen, tähtääminen ja osuminen.

Syyskuussa

Hesarissa otsikolla Turkisten puolesta sanoo Turkistuottajat Oyj:n viestintä- ja yhteiskuntavastuujohtaja (?) Päivi Mononen-Mikkilä: "Turkisten vastustajat sanovat usein toimivansa eläinten oikeuksien ja hyvinvoinnin puolesta. Se ei ole totta. Tosiasiassa heillä on vain yksi päämäärä: turkistuotannon lopettaminen." No mutta. Sehän onkin päämääränä: eläinten hyvinvoinnin ja eläinsuojelun kannalta paras ja ainoa vaihtoehto on lopettaa turkistuotanto.

Turkistuotannosta puhutaan kuin se olisi joku ikiaikainen ihmisoikeus. Ammatit ovat ennenkin kuolleet ja uusia on syntynyt.  Ja jotten leimautuisi niiden harvojen kettutyttöjen kaveriksi, mainittakoon vielä, että jopa kokonaiset valtiot ovat päättäneet lopettaa turkistuotannon alueellaan. Sellaisia ovat Itävälta, Britannia ja Kroatia sekä käytännössä myös Ruotsi. Saksa puolestaan on tehnyt erittäin suuria muutoksia lainsäädäntöönsä eläinten tarhausolosuhteiden parantamiseksi.

Turkistuotanto Suomessa ei saa puhtaita papereita: eläinten hyvinvointia ei ole haluttu ottaa siinä määrin huomioon kuin olisi tarpeen. Jos tuotantoeläinpuolella asiat olisivat yhtä huonosti, kannatettaisiin myös sen lopettamista. Ja jotkut kannattavatkin. Monet kotieläintuottajat ovat kuitenkin tehneet toimenpiteitä, jotka ovat parantaneet eläinten hyvinvointia. Parannettavaa toki edelleen on, mutta samaan eivät halua turkistuottajat ryhtyä: voitot ovat heille tärkeämpiä.

Mononen-Mikkilä vertaa turkiksia villasukkiin. Eläinperäisestä tuotteestahan on kyse, hän sanoo. Keritseminen ei tapa ja lampaat saavat yleensä nauttia elämästään hieman enemmän kuin häkkeihin ahdetut turkiseläimet. Turkikset eivät ole välttämättömiä, ne voidaan korvata. Niin voidaan tietysti villasukatkin. Tuotantoeläimistä käytetään yleensä kaikki mahdollinen: liha, luut, sisäelimet ja nahka - ei vain nahkaa, kuten turkiseläimiltä.

Turkiseläinten elämä on lyhyt ja epälajinomainen. Tuotantoeläinten ja ihmisten yhteinen historia on sen sijaan pitkä. Sen aikana lehmät, siat, kanat, lampaat ym. ovat sopeutuneet elämään ihmisen rinnalla ja ihmisen ehdoilla.Turkiseläimet ovat edelleen luonnonvaraisia eläimiä, sellaisia kuin minkki, sinikettu, hopeakettu, supikoira ja hilleri. Niiden elämä ihmisen lähellä on jo sinänsä yhtä kärsimystä.

Näillä näkymin me ihmiset olemme vahvasti lihansyöjiä ja kaikkiruokaisia. Olkoon niin. Itse perustelen syömisiäni sillä, että kalan voin tappaa ja olen tappanutkin; muuta eläintä en kykene, joten jääköön syömättä. Jokainen kypsyköön itsekseen ajatukseen siitä, ettei elääkseen tarvitse välttämättä tappaa - ei kalaa sen kummemmin kuin sikaakaan. En voi olla tässä siteeraamatta Abbie Hoffmania (joka on paitsi jääkaappimagneettini ja jonka kaikki kaltaiseni vanhat pierut myös muistavat anarkistina: hän mm. kehoitti veistämään poliisiauton renkaista sandaaleja) : "If people were forced to eat what they killed, there would be no more wars."

Lisää tunnustuksia synkästä menneisyydestäni: Turhamaiselta tädiltäni perityt minkkiturkit (2kpl) sekä piisami- ja kaniturkki menivät koirien leluiksi. Voi sitä riemua, millä naapurin eläimet repivät ne innoissaan suikaleiksi! En halunnut turkisten markkinoivan itseään kaduilla. Turkiksissa kulkeva ihminen on minusta sivistymätön. Hän ei ole trendikäs, ei hienostunut. Hän kuuluu jo menneeseen aikaan.